meteorologi
seija paasonen
ennustaa nyt vanhojen
maisemamaalausten
kesäsäätä.
luvassa on vaihtelevaa.
Teppo Sillantaus HS, teksti
Anna Huovinen HS, kuvat ja videot
Helsinginniemen eteläkärjessä sijaitsee tämä viehättävä kahvila Cafe Ursula, jonka ikkunasta viidensadan metrin päässä näkyy Särkän saari. Siellä taas on Bastioni Liewen, joka on osa Suomenlinnan merilinnoitusta.
Kevätaamu on ollut sumuinen, mutta nyt jo vähän kirkastuu. Kahvilan pöydässä istuva meteorologi Seija Paasonen ilmaisee sen täsmällisemmin.
”Nyt, kun aurinko on noussut korkeammalle, se on hälventänyt sumun. Tuolla lännempänähän on se sadealue, mutta se ei ehdi vielä päivällä tänne asti.”
Paasonen on täällä puhumassa säästä ja kesästä.
Tulevan kesän sään osaa kyllä ennustaa amatöörikin. Se tulee olemaan vaihtelevaa.
Tätä havainnollistetaan seuraavassa eräänlaisten opetustaulujen avulla.
Seija Paasonen on nimittäin tutkinut maalausten säätä ensin kirjassaan Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin ja nyt huhtikuussa ilmestyneessä uudessa kirjassaan Naiset jotka maalasivat taivaan, jossa hän esittelee naispuolisia maisemamaalareita.
Kummassakin Paasonen on katsonut tarkkaan sitä, mitä maisemamaalausten taivaalla näkyy. Hän on tutkinut Akseli Gallen-Kallelan muhkeita kumpupilvitorneja, Sigrid Granfeltin poutaista kesätaivasta Hiittisten yllä, Aukusti Uotilan pilviverhon taakse kätkeytyvää kuuta, Hanna Rönnbergin kellertävää pakkastaivasta, Magnus von Wrightin Annankatua kylmänä talviaamuna, Ivan Aivazovzkin myrskyä, jonka upottamasta laivasta näkyy vesimassojen alta enää mastonhuippu.
Nyt katsotaan Särkän saarta. Mutta ei sitä Särkkää, joka näkyy tuolla merellä, vaan Albert Edelfeltin maalaamaa Särkkää vuodelta 1894.
Edelfeltin maalaama Särkkä näyttää aika erilaiselta kuin Särkkä nyt, aurinkoisena kevätpäivänä. Maalauksessa aurinko on laskemassa. Särkän saaren rannoille Edelfelt on vetäissyt valkoista öljymaalia — siis lunta.
Meren päällä on erikoisen näköinen pilvimuodostelma.
”Kumpukerrospilveä ja hahtuvapilveä. Meri taitaa olla suurilta osin auki, mutta rantakalliolla näyttäisi olevan vähän jäätä.”
”Meri on varmaankin ilmaa lämpimämpää, ja on syntynyt pystyvirtauksia ja tuollainen alapilvipötkylä. Jos on kevätpuoli ja meri kylmä, ehkä rannikon tuntumassa tuulet ovat konvergoineet ja saaneet aikaan pystyvirtausta ja nostaneet pilviä.”
Edes meteorologi ei osaa sanoa, mikä on ollut ilman lämpötila Edelfeltin maalatessa Särkkää.
”Lämpötila on mittarilla mitattava suure. Sitä on vaikea ruveta päättelemään.”
Mikä vuodenaika maalauksessa on? Sitä on vaikea sanoa.
”Talvipuoli vuotta. Myöhäissyksystä kevääseen.”
Seuraavassa taulussa onkin varmasti kevät.
Siirrytään muutama kilometri luoteeseen, Johanneksen kirkon ympäristöön.
Sulho Sipilän maalauksen nimi on Vapunpäivä. Teos on maalattu vuonna 1932. Se kuvaa siis varmaankin saman vuoden vappua.
Taulun opetus on se, ettei vappuna tosiaankaan ole kovin lämmintä, ei varsinkaan meren äärellä.
”Tässä oli kylmä huhtikuu taustalla. Sen takia tuolla on lumikasojakin vielä aika paljon. Siinähän oli luistelukenttä talvella.”
Vappuaattona sinä vuonna lämpötila Helsingissä oli enimmillään 9 astetta. Se on hyvin normaali vappusää.
Taivas on kirkas. ”Jotain siveltimenvetoja siellä on, jotka voi tulkita ohuiksi yläpilviksi”, Paasonen havaitsee.
Toukokuun alku ei ole eteläisimmissäkään Suomessa kesää. Yleensä terminen kesä alkaa vasta toukokuun puolenvälin jälkeen.
Sulho Sipilän maalauksessakin sitä odotetaan.
”Ei ole lehti puussa. Jotain silmujen turpoamista siellä varmaan on.”
Maalauksessa on aamupäivä, ylioppilaita kadulla vappuaamun kalseassa valossa. Kovin montaa lämpöastetta ei ole. Voi olla, että paleltaa.
Nyt on kesä! Ollaan taas Kaivopuiston rannassa ja katsellaan tuttua Särkän saarta. Lumi sen rannoilta on sulanut aikoja pois.
Venny Soldan-Brofeldtin maalaus Auringon pilkahdus on vuodelta 1940.
Teoksesta on säilynyt myös luonnos. Siihen oli vielä maalattu navakka länsituuli, mutta valmiissa työssä on melkein tyyntä.
Ehkä taiteilija ei halunnut tähän kesäiltaan mitään myrskyisää. Olihan kesä 1940, talvisodan jälkeinen kesä, pieni kaunis hetki. Sinä kesänä Neuvostoliitto miehitti Baltian maat. Jatkosota alkaisi seuraavana kesänä.
Maalauksen taivas ei ole aivan kirkas.
”Siellä on pilvihöttöä, mutta siitä ei ota selvää, onko se kumpupilveä vai kumpukerrospilveä”, Paasonen sanoo. ”Venny ei ole halunnut selvästi kertoa, että mitä hän täällä taivaallaan viestittää.”
Päivällä on saattanut olla poutapäivän kumpupilviä, Paasonen pohtii. Illan tullen ne ovat hajaantumassa.
Sillä ilta maalauksessa on, sen näkee matalalta paistavan auringon suunnasta. Ihanan kesäpäivän ilta. Melkein tyyntä.
”Venny on laittanut purjeveneet kertomaan, että ei ole tuulta.”
Varmaan on myös lämmintä, sillä rannassa kepillä leikkivällä pojalla on shortsit.
”On tämä kyllä kunnon kesäpäivä.”
Onko päivällä ollut jopa niin kirkasta kuin Verner Thomén kuvassa, jossa pikkupojat leikkivät merenrannalla?
Thomén maalaus Kylpeviä poikia on vuodelta 1910. Taivasta ei näy, mutta voi päätellä, että se on pilvetön.
”Koska varjot ovat terävät ja lyhyet. Aurinko on korkealla, ja valo on kirkas, siellä ei ole varmaan taivaan peittävää ohutta yläpilviharsoa tai mitään, mikä pehmentäisi valoa. Tulee hyvin vahva mielikuva, miten aurinko lämmittää ihoa.”
Juuri sitä me kesältä haluamme, tyyntä ja aurinkoa.
Thomén maalauksen perustella ei voi sanoa, onko kyseessä vain yksi yksittäinen kaunis päivä.
”Jos on lyhytaikainen korkeapaineen selänne menossa yli, se saattaa kestää päivän tai pari. Mutta sitten voi olla niinkiin, että tällaista jatkuu vaikka kolme viikkoa.”
Tällaisia thomélaisen ihania päiviä on kai kesäisin aika harvassa?
”Toisina kesinä enemmän, toisina vähemmän.”
”Tässäkin on saattanut olla viikkotolkulla tuollaista säätä, vesi on lämmennyt ja pojat ovat nauttineet päivästä toiseen. Tai sitten on voinut olla hyvin epävakainen kesä, ja sitten tulee parin päivän lämmin ja aurinkoinen jakso, ja pojat ottavat siitä kaiken irti.”
Varmaa on, ettei jokainen kesäpäivä ole niin täydellinen kuin Thomén maalauksen rantapäivä.
Ikävän tutulta tuntuu esimerkiksi se sää, jonka aistii Hugo Backmanssonin maalauksessa Helsingin Eteläsatama (1925).
Ei kovin kylmää. Ei kovin lämmintä. Peruskesäsää. Saisi olla parempaa.
Paasonen kiinnittää Backmanssonin maalauksessa huomiota siihen, että savu laivojen savupiipuista kulkeutuu merelle päin. Tuulee siis mantereen suunnasta.
”Jos tuulen suunta on pohjoisesta, niin sieltä on saattanut tulla vähän vilpoista ilmaa.”
Valo tulee kaakon suunnalta, Paasonen huomaa. On siis aamupäivä. Toisaalta varjot ovat aika lyhyet, joten aurinko on korkealla. Kesää eletään.
”Tulee mieleen, että on alkukesä.”
Mistä sen voi päätellä?
”Tuo terävä valo aiheuttaa sen mielikuvan.”
Heinä-elokuussa lämpimät ilmamassat tuovat usein etelästä pölyä ja pienhiukkasia, Paasonen valistaa. Ilma on silloin sameampaa ja autereisempaa. Tässä taas ilma on kirkasta kuin lasi.
Jos on alkukesä, maalta puhaltava tuuli voi olla aamuille tyypillistä niin sanottua maatuulta, meteorologi analysoi. Iltapäivällä se kääntyy viileäksi merituuleksi. Siinä tapauksessa kuvan vasemmassa alanurkassa näkyvä valkoasuinen pikkutyttö on kyllä kovin kevyesti pukeutunut, samoin häntä taluttava nainen.
Taivaalla meteorologin silmä näkee varsin rauhallisen tilanteen.
”Kumpupilviyritelmiä ja ylempänä hahtuvapilvikokkaretta. Ei millään tavalla uhkaavaa.”
Tilanne on toinen Meilahdessa, viiden kilometrin päässä. Siellä taivas on varsin pilvinen Adolf von Beckerin maalauksessa Maisema Meilahdesta, joka on 1800-luvulta.
Ollaan ilmeisesti nykyisellä Seurasaarentiellä. Taiteilija on katsellut merelle päin.
”Tyypillinen kumpukerrospilvinen taivas”, Paasonen sanoo. ”En sanoisi, että lämmin päivä.”
Maalauksen taivas tuo Paasosen mieleen erään sääennustuksen 1990-luvulta.
Oli ennustettu kaikkialle maahan aurinkoista ja lämmintä juhannusta, myös Uudellemaalle. Mutta korkeapaineen keskus asettuikin hiukan lännemmäksi kuin oletettiin. Sen itäpuolelle aukesi reitti Jäämereltä tulevalle kylmälle koillistuulelle. Ilmavirtauksen myötä kehittyi maan eteläosan ylle juhannusaattona samanlainen pilvimatto kuin von Beckerin maalauksessa, ja lämpötila jäi ylimmillään 15 asteen paikkeille. Lännessä ja pohjoisessa oli kyllä aurinkoista ja lämmintä.
Kesäsäähän kuuluu juuri tällainen epäoikeudenmukaisuus. Voi olla pienestä kiinni, onko sää hyvä vai huono. Sen näkee von Beckerin maalauksestakin.
”Siellä näkyy sinistä pilven raosta. Tulee tunne, että pilvipeite ei ole hirveän paksu. Mutta se on riittävän paksu, että aurinko ei jaksa sitä hälventää, jos koillisesta virtaa kylmää koko ajan.”
Opiskelijana 1980-luvun alussa Paasonen oli kesätöissä Ahvenanmaalla kirjaamassa säähavaintoja. Eräänä iltana hän katsoi televisiosta sääennustusta.
”Meteorologi Martti Mäkelä oli laittanut oikein ison auringon Etelä-Suomen päälle ja lupasi, että tulee hieno viikonloppu.”
Mutta Maarianhaminassa Paasonen tiiraili merelle päin ja ajatteli, että eipä taida tulla. Suomen etelärannikkoa oli lähestymässä taivaan täydeltä pilvimassaa.
”Sehän meni pieleen se ennuste. Sieltä tuli ne pilvet ja sateet, ja kansa kävi kuumana.”
Se oli aikaa ennen satelliittikuvia, nykyisen tasoisia tutkahavaintoja ja numeerisia ennusteita.
Mutta itse säätä eivät nykyiset tietokonemallinnoksetkaan muuta. Tulee päiviä, jolloin odotettavissa on epävakaista säätä, juuri sellaista, jota Helmi Biese kuvasi vuonna 1904.
Maalauksen nimi on Rantamaisema, ja se on maalattu Villingin saarella Itä-Helsingissä. Siellä kuvismaikka Biese vietti kesiä.
Hänen maalauksessaan on säässä tapahtumassa muutos.
”Oikein kuulee, miten tuuli vinkuu.”
Kumpukerrospilvitaivaassa on sen verran rakoja, että aurinko pääsee paistamaan, Paasonen näkee.
Etualalla puiden oksat ja rungot taipuvat, ilma liikkuu ja liikuttaa vettä, ulapalla aallot nousevat ja vaahtopäiden huiput murtuvat. Jos joku purjehtisi tuolla, puomi voisi nyt tulla vauhdilla yli. Mökin terassilla pahvimukit kopisisivat lattialle.
”Kovan tuulen varoituksen paikka”, Paasonen arvioi.
Mitä maalauksessa on oikein tapahtumassa?
”Voin esimerkiksi kuvitella, että tässä on mennyt kylmän rintama yli, ja sen jälkipuolella puhaltaa voimakas, puuskainen tuuli. Sellaisen kuvittelen sääkartoilla näkeväni. ”
Nyt ei siis tilanne ole se, että matalapaineen tai korkeapaineen keskus pysyy paikallaan. Nyt tapahtuu.
Mitä sitten seuraavaksi tapahtuu? Tuleeko taas nätti ilma?
”Voi kehittyä korkeapaineen selänne, mutta voi myös olla, että jostain on tulossa uusi matalapaine. Yksittäisestä tilanteesta ei voi sanoa, mitä siitä pidempiaikaisesti seuraa.”
Kesätöissä säähavaintojen tekijänä Paasonen viestitti havaintonsa Helsinkiin Ilmatieteen laitokselle. Itse hän näki vain rajoitetun säätilanteen, ei koko suursäätilaa. Oli meteorologien homma Helsingissä koota kaikista säähavainnoista sääkartta, jonka avulla he näkivät, miten asiat linkittyvät toisiinsa.
Vanhan maisemamaalauksen katselija on kuin yksinäinen säähavainnon tekijä syrjäisellä havaintopaikalla.
”Maalaus on periaatteessa yhden hetken säähavainto”, Paasonen sanoo. Sen perusteella ei voi luotettavasti ennustaa mitään.
Mutta yksi asia on varmaa: kohta sataa.
Koska aina välillä sataa.
Ellen Favorinin maalauksen nimi on Sadeilma Lohjanjärvellä. Se kuvaa säätä, jota todellakaan ei halua nähdä katsoessaan ikkunasta ulos lomapäivän aamuna.
Kuvassa näkyy keskellä ikäviä tummia pilviä, mutta ne eivät ole maalauksessa pahinta. Harmaa pilvipeitto niiden takana on se varsinainen sadepilvi. Se ulottuu kilometrien korkeuteen.
”Sen alapuolella on monesti näitä sumupilviä, näitä retaleita, joita tässä nähdään. Ne eivät sada, tihkua korkeintaan. Se isopisarainen sade tulee siitä korkeammasta pilvestä.”
Tämän apean maiseman on aiheuttanut matalapaine, sääilmiö, joka katkeroittaa kesänviettäjän.
”Kuvassa on niin tyyni tilanne, että matalapaineen keskuksen voi ajatella olevan melkeinpä siinä päällä. Tulee tasaista sadetta.”
Kuulostaa pahalta. Kuinka kauan se voi jatkua?
”Toisinaan matalapaineet ovat niin nopealiikkeisiä, että tilanne voi mennä ohi puolessa päivässä tai päivässä. Mutta silloin, kun se jää junnaamaan paikoilleen, sitä harmautta voi jatkua muutaman päivän ajan.”
Lohjanjärveltä on Etu-Töölöön matkaa runsaat 50 kilometriä.
Voi olla, että matkalla Lohjalle matalapaine on jo ehtinyt sataa Helsingissä. Väinö Kamppurin maalauksessa Sadeilma Mechelininkadulla (1934) on sama toivottoman harmaa taivas.
Mutta näyttää siltä, että enää ei sada, vaan sade on juuri päättynyt.
Paasonen nimittäin huomaa, että kuvan keskimmäisellä hahmolla on sateenvarjo, mutta hän ei käytä sitä. Takana olevalla naisella on sateenvarjo kädessään, mutta hän ei kai ole huomannut sateen lakanneen. Jalkakäytävän reunassa seisova mies seisoo suorana eikä hae suojaa sateelta kyyristymällä ja vetämällä kauluksia pystyyn.
Taivaalla on merkkejä sateen väistymisestä.
”Tuolla oikealla yläreunassa näkyy jo sinistä.”
Paasonen miettii sääkarttaa siitä, miten matalapaine voisi liikkua Mechelininkadulta Lohjalle.
”Saan silmiini etelästä tulevan säärintaman, joka sataa ensiksi Helsingissä, työntyy sisämaahan, sitten Lohjanharju vielä nostattaa lisää sadetta ja sitten se sataa pidempään Lohjalla — kyllähän tästä semmosenkin tarinan voi kehitellä.”
Helsingissä puhaltaa kesäisenä iltana mukava lounaistuuli, ja William Rosenbergin maalauksessa purjealus lipuu Särkän ohi kohti itää ja Kruununvuoren selkää. On kesä 1937, kolmas kesä Väinö Kamppurin maalaaman Mechelininkadun sadesään jälkeen.
Nyt Särkkää ei katsota matalalta veden tasosta vaan hiukan korkeampaa Kaivopuiston kallioilta. Vesi on lämpimän sininen, aurinko paistaa.
Seija Paasonen suuntaa Kaivopuiston kallioilta katseensa taivaalle.
”Taivaalle on jäänyt ajelehtimaan pilvilauttoja, siellä on alapilveä, kumpukerrospilveä, hahtuvapilveä ja jotain yläpilveäkin. Hieman mitäänsanomatonta. Tässä on poutasää, vaikea sanoa, onko ollut kuurottelupäivä vai ei.”
Aurinko on sen verran matalalla, että se punaa saarten rantakalliot ja rakennusten länsipäädyt, Paasonen rekisteröi. Kesäilta.
Ehkä loppukesän ilta. ”Ruskan sävyjä näkyy”, Paasonen huomauttaa. Etualan kasveissa on tosiaan keltaisia ja oransseja värejä.
On ehkä elokuu. Toisaalta kasvit ovat saattaneet kellastua kuivuudenkin vuoksi, sillä kesällä 1937 maanviljelijät valittivat vähäisiä sateita.
Tosin heinäkuun 15. päivän aamuna Helsingissä satoi vettä hetkessä niin paljon, että Rautatientorilla sitä oli enimmillään puoli metriä. Lehtikuvissa omnibussit ajoivat ”Rautatientorin järven” läpi.
Joka tapauksessa William Rosenbergin maalauksessa on vielä kesä toisin kuin Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa Särkkä, joka on maalattu 55 vuotta aikaisemmin, vuonna 1882.
”Tässä on navakka puhallus lounaasta ja vaahtopäitä”, Paasonen ilahtuu.
”Hyvä puhallus, kun kauempanakin näkyy vaahtopäitä.”
Taivaalla on matalia kumpupilviä.
”Tulee mieleen, että illan tullen ne on lähteneet madaltumaan, kun ne eivät enää jaksa kohota korkeammiksi auringon energian vähentyessä.”
Aurinko on jo luoteessa tai lännessä, on siis myöhäinen iltapäivä tai ilta. Aika korkealta aurinko vielä paistaa.
Onko tässä kevät vai syksy?
Maalauksen vasemmassa reunassa näkyy puu, varmaankin lehtipuu. Mutta onko siinä lehtiä? Ovatko ne vihertäviä vai keltaisia? Onko siis kevät vai syksy?
Gallen-Kallelan öljymaaliklöntti on ikävän harmahtava ja epäinformatiivinen.
”Miksei taiteilija voi laittaa sitä selvästi?” Paasonenkin valittaa.
Kun puu ei paljasta vuodenaikaa eikä Tarvaspään Gallen-Kallela-museossakaan sitä tiedetä, jäljelle jäävät pilvet.
”Jos on kevät, kylmän meren päälle ei kumpupilviä vielä välttämättä kehity. Kun meri on lämpimimmillään elokuussa, korkeita pilviä pääsee kehittymään. Jolloin ne illan tullen muuttuvat mataliksi littanoiksi ja häviävät lopulta sitten kokonaan.”
Sovitaan siis, että on loppukesä tai syksy. Onhan syksy kesän jälkeen joka tapauksessa edessä.
Tältä täällä kohta näyttää. Juhani Vikaisen puupiirros Syyssade on vuodelta 1978, mutta se voisi olla miltä tahansa vuodelta. Syksyllä sataa aina. Vikainen asui ja työskenteli Varsinais-Suomessa. Mutta ihan sama, syksyllä tuon näköistä on kaikkialla.
Sataa. Tosin on myös pimeää.
”Hieno teos”, Paasonen sanoo. ”Tasainen sade. Mitä vain tulee ja tulee ja tulee. Ollaan kenties matalapaineen keskuksessa, jossa ei tuule, ja siinä vain sataa ja sataa ja sataa.”
Paasonen kertoo, että syksyn matalapaineilla on erityinen taipumus:
”Usein ne ketjuuntuvat. Olosuhteet ovat merialueilla ja ilmakehässä sellaiset, että niitä syntyy ketjussa lisää. Ja joskus käy niin, että kun keskusmatalapaine asettuu johonkin, sen ympärillä tanssii pieniä matalapaineita.”
Mutta ei sitä tarvitse ajatella vielä.
Ensin on pitkä kesä, alkukesän kalsea valo, sadeilmat Lohjanjärvellä, koillisesta puhaltavat kylmät ilmavirtaukset. Vasta sitten alkaa matalapaineiden syksyinen tanssi.
5.6.2023 Korjattu Lohjanjärven etäisyys Etu-Töölöstä.
Teppo Sillantaus, teksti
Anna Huovinen, kuvat ja videot
Lauri Malkavaara, tekstin editointi
Ea Vasko, ulkoasu
JULKAISTU 6.5.2023 © Helsingin Sanomat