Naton johtama kansainvälinen liittouma taisteli Afganistanissa sotaa, joka ei ollut voitettavissa.
Siviilien pihoista ja puutarhoista tuli sotatantereita lähes 20 vuodeksi.
HS matkusti Kandaharin maakuntaan, jonne oli aiemmin liian vaarallista mennä.
NATON
HARHA-
ASKEL
HS Kandaharissa
Kaisa Rautaheimo HS, teksti
Outi Pyhäranta HS, kuvat ja videot
”Miksi ihmeessä haluatte matkustaa sinne?”, Talebanin ulkoministerin edustaja ihmettelee.
Olemme Afganistanin pääkaupungin Kabulin keskustassa sijaitsevassa Taleban-hallinnon ulkoministeriössä pyytämässä lupaa raportoida maasta.
Suunnitelmana on matkustaa Kandaharin maakuntaan.
”Teistä ei pidetä siellä. Heille te olette miehittäjiä. Teitä ei tulla kohtelemaan hyvin”, ulkoministeriön edustaja jatkaa.
Jos jonnekin Afganistanin sota tiivistyy niin Kandaharin maakuntaan ja sen vieressä sijaitsevaan Helmandiin. Maakunnat toimivat Nato-johtoisen kansainvälisen liittouman ja Taleban-liikkeen välisten ankarien taisteluiden päänäyttämönä lähes 20 vuoden ajan.
Turvallisuusuhan takia Helsingin Sanomat ei ole vieraillut alueella siviilien parissa 15 vuoteen.
Avustusjärjestöjen turvallisuuskartoissa lähes koko maakunta on hehkunut punaisena – suuren riskin alueena – 2000-luvun alkuvuosista lähtien.
Kandahar on Taleban-liikkeen synnyinsija ja etelän maakunnissa liikkeen kannatus on aina ollut vahvaa.
Tällä hetkellä ministeriöt sijaitsevat Afganistanin virallisessa pääkaupungissa Kabulissa, mutta maan todellinen ylin johto pitää nyt majaa Kandaharissa.
Afgaaneilla on tapana sanoa, että se, joka hallitsee Kandaharia, hallitsee koko maata.
20-vuotisen sodan aikana etelän maakunnissa kuoli eniten kansainvälisen liittouman sotilaita. Siellä kuoli myös eniten siviilejä, kymmeniä kertoja enemmän kuin liittouman sotilaita. Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan.
Alue oli Nato-johtoiselle operaatiolle tärkeä, koska uskottiin, että jos etelä saadaan rauhoitettua, koko maalle voidaan löytää uusi suunta.
Nato ei onnistunut tehtävässään, ja maakunta toisensa jälkeen antautui Talebanille tasan vuosi sitten.
Nyt Taleban-liike on vahvempi kuin koskaan. Sillä on ensimmäistä kertaa hallussaan lähes koko maa. Vallankaappausta on seurannut katastrofaalinen talouden romahdus, ja uusi hallinto on rajoittanut kovalla kädellä erityisesti naisten oikeuksia.
Raunioituneet kylät muistuttavat taisteluista Maiwandin piirikunnassa.
Kojana, 50-vuotias kotiäiti, kutsuu sisään matalaan savitaloon. Hän kiirehtii siivoamaan suurimmat sotkut ja tarjoaa vieraille tyynyä, jolle istua.
Kojana laittaa käyntiin kotitekoisen ilmastointilaitteen, sinisen vesitynnyrin, jonka kylkeen on asennettu propelli.
Se helpottaa ympärille jämähtänyttä yli 40 asteen kuumuutta.
Keskelle oviaukkoa on nukahtanut Kojanan tyttärenpoika, kaksivuotias Usmania.
Olemme matkustaneet Maiwandin piirikuntaan maakunnan pääkaupungista Kandaharista reilu kaksi tuntia. Linnuntietä matkaa on noin 60 kilometriä. Kylän nimi on Baizy.
Kojana kertoo, että 2000-luvun alkupuolella kylässä oli vielä rauhallista.
Kansainväliset joukot rakensivat tukikohtiaan. Helikoptereita lensi taivaalla. Joukot asettuivat alueelle.
Samaan aikaan Taleban keräsi uudelleen voimiaan.
Elämä Baizyssa muuttui vaikeaksi, kun Talebanin sotilaat alkoivat piileskellä kylässä. Tulivat ilmapommitukset, tulitaistelut ja öiset kuulustelut.
Ihmiset pakenivat, kun taistelut kiihtyivät, mutta useimmat palasivat, kun tilanne rauhoittui.
Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Täällä oli heidän kotinsa ja peltonsa, jotka takasivat perheiden elannon.
Kojana menetti puolisonsa ja vanhimman poikansa sodassa, jonka syitä hän ei vieläkään ymmärrä.
Puoliso kuoli kansainvälisten joukkojen ilmapommituksessa.
Kojanan 15-vuotias poika kuoli naapurimaakunnassa taistellessaan Talebanin riveissä kansainvälisiä joukkoja vastaan.
”Rukoilin, ettei poikani liittyisi Talebaniin, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan minua.”
Kojana asuu nyt yhdeksän lapsensa kanssa veljensä omistamassa talossa, koska oma talo tuhoutui ilmapommituksessa. Samassa iskussa kuoli karja.
Hän on helpottunut, että alueella on nyt rauha, mutta taloudelliset huolet eivät ole kadonneet minnekään.
Perinteisen afgaanikulttuurin mukaan perheen elannosta huolehtiminen on nyt Kojanan vanhimman pojan, 13-vuotiaan Naqibin, vastuulla.
Kansainvälisten joukkojen turvavyöhyke kulki Baizyn kylän pohjoispuolelta. Etelässä siintää Registanin aavikko, jonka takana noin 200 kilometrin päässä häämöttää Pakistanin raja.
Aiemmin maisema oli vehreää. Maiwandin läpi virranneesta kanaalista riitti vettä granaatinomena- ja viinirypälepuutarhoille.
Vuosikymmeniä kestänyt sota ja kuivuus ovat muuttaneet maiseman ruskeaksi tomuksi.
Nyt pelloilla kasvaa vähemmän vettä tarvitsevia kasveja, kuten vehnää, maissia ja unikkoa – jonka lopputuote on heroiini.
Kojanan naapurissa tapaamme Haji Mahmood Khanin.
Khan ojentaa kätensä ja tervehtii lämpimästi vieraita.
Hän kuuluu kylän vanhimpiin ja tuntee yhteisön. Alue on ollut Khanin suvun koti jo useamman sukupolven ajan.
”Olemme kaikki siviilejä. On vaikeaa ymmärtää, miksi jouduimme keskelle karmeaa sotaa.”
Khan kertoo, että alueella asuu noin 500 perhettä, ja heistä satakunta menetti kotinsa taisteluissa. Sodan uhreja löytyy jokaisesta perheestä.
”Itse menetin vaimoni ja 11- ja 13-vuotiaat poikani kansainvälisten joukkojen ja Talebanin välisessä tulitaistelussa sodan alkuvuosina.”
Kun pyydän yksityiskohtia tapahtumista, Khan toteaa, että se oli se tavallinen tarina. Talebanin taistelijat saapuivat kylään, ja heidän sekä kansainvälisten joukkojen välillä alkoi tulitaistelu.
Khanin mukaan paikalliset yrittivät kaikin keinoin päästä eroon alueelle tunkeutuneista talebaneista, mutta mitään ei ollut tehtävissä.
Hän kertoo, että taistelijat puhuivat vierasta murretta ja käyttäytyivät huonosti.
Khanin ainoa toive nykyhallitukselle on, että alueelle vihdoin perustetaan koulu, mitä siellä ei ole ikinä ollut. Hän toivoo, että se on avoin kaikille tytöille ja pojille iästä riippumatta.
Khanin vaimon kuolemasta on jo lähes 20 vuotta.
Tapaamisen lopuksi hän kysyy hymyssä suin, tunnemmeko alueelta ketään sinkkua. Hän voisi olla kiinnostunut.
Pari kilometriä Baizyn kylältä päätielle päin kuskimme pysäyttää auton keskelle tomuista aavikkoa. Tässä se oli, hän sanoo.
Silmiemme edessä on pieni kukkula, jonka päällä näkyy pala betoniaitaa, pari hiekkasäkkiä, eikä paljon muuta.
Tässä sijaitsi ulkomaalaisten sotilaiden tukikohta.
Naton HS:lle antamien tietojen mukaan se oli Yhdysvaltojen armeijan hallussa.
Jäljistä päätellen tukikohta on ollut kooltaan useita satoja metrejä suuntaansa.
Avoimen datan perusteella tukikohdan nimi oli COP Terminator ja se on ollut aktiivinen vuosien 2008-2019 välillä.
Nyt kaikki on varastettu, hiekkasäkkiä myöten.
Paikalliset hoputtavat meidät pois raunioilta. He eivät halua, että Talebanin sotilaat huomaavat läsnäolomme.
Afganistanin vakauttamista varten muodostettu kansainvälinen koalitio on yksi laajimmista sotilasliitoista sitten toisen maailmansodan.
Nato otti operaation haltuunsa vuonna 2003, jolloin sen mandaatti laajeni kattamaan koko Afganistanin turvallisuutta.
Operaation päämääränä oli maan jälleenrakennus ja Afganistanin oman juuri perustetun armeijan tukeminen.
Samaan aikaan Yhdysvalloilla oli Afganistanissa oma missionsa: kansainvälisen terrorismin kitkeminen.
Tavallisen kansan silmissä he olivat kaikki samaa.
Kummankin operaation resurssit kuluivat sotaan Talebania vastaan, varsinkin etelän maakunnissa.
Jälkikäteen Nato-johtoisen kansainvälisen liittouman yhtenä suurimmista virheistä on pidetty sitä, että se yritti kitkeä jotain sellaista, mitä ei ollut mahdollista kitkeä.
Taleban on osa Afganistanin yhteiskuntaa. Liike olisi pitänyt ottaa mukaan maan hallintoon silloin, kun se oli heikoimmillaan 2000-luvun alussa.
Kehätie Kandaharista Helmandiin oli sodan aikana hengenvaarallinen
Palaamme maakunnan pääkaupunkiin Kandahariin kehätienä kutsuttua tietä pitkin. Runsaat 2000 kilometriä pitkä tie yhdistää Afganistanin tärkeimmät maakuntakeskukset toisiinsa.
Sodan vuosina juuri tämä tienpätkä, Kandaharista Helmandiin, oli hengenvaarallinen.
Talebanit asensivat tienvarsipommeja. Rikollisjärjestöt ryöstivät ja sieppasivat siviilejä. Länsivaltojen tukeman läpeensä korruptoituneen hallinnon poliisit vaativat lahjuksiaan.
Paikallisten mukaan tiellä voi nyt matkustaa vapaasti jopa yöaikaan.
Nyt vaarallisimmilta tuntuvat lähinnä liian täyteen ahdetut rekat.
Tien molemmin puolin tyhjään aavikkomaisemaan on rakentumassa uusia taloja. Niistä on tulossa koteja rintamilta palanneille Talebanin sotilaille.
Myös Kandaharin kaupungissa räjähti pommeja aikaisemmin lähes päivittäin. Nyt Afganistanin toiseksi suurimmassa kaupungissa vallitsee outo rauhallisuus.
Keskipäivän kuumuus saa ihmiset pysymään sisätiloissa. Harvalla on enää varaa matkustaa autolla energian hinnan nousun myötä. Polkupyörät ja mopot lomittuvat hyvin leveille kaduille.
Naisten kasvoja katukuvassa ei näy. He ovat piiloutuneet ruskean, vihreän, vaaleanpunaisen tai sinisen burkan alla. Joillakin on musta niqab, joka paljastaa vain silmät.
Autoista puuttuvat rekisterikilvet. Kaupunkilaiset ruuvasivat ne irti joitain vuosia sitten.
He halusivat ottaa turvallisuutensa omiin käsiinsä, vastalauseena silloisen hallinnon kyvyttömyydelle tarjota oikeutta ja turvaa kansalaisilleen.
Kandaharin maakunnan nykyinen poliisikomentaja Mawlawi Rahimullah Mahmood vakuuttaa, että kansalaisten ei tarvitse enää olla huolissaan turvallisuudestaan.
Maakunnassa on vihdoin rauha.
Pommi-iskuja on Kandaharissa harvemmin, koska aiemmin niitä teki lähinnä Taleban-liike itse.
Murhat ja ryöstöt ovat dramaattisesti vähentyneet kovien rangaistusten uhalla. Vanhan hallinnon kaaduttua myös korruptio on hiipunut.
Maanlaajuisesti äärijärjestö ISIS-K on onnistunut tekemään iskuja lähes viikoittain viime vuotisen vallankaappauksen jälkeen.
Tarkkaa tietoa maan turvallisuustilanteesta on vaikea saada, koska Taleban-hallinto rajoittaa tiedotusvälineitä turvallisuuteen liittyvässä raportoinnissa.
Mahmoodin hallinnassa oleva poliisin päämaja sijaitsee Kandaharin kaupungin keskustassa.
Ennen täällä piti valtaa länsiliittouman tukema hallinto, mistä muistutuksena on muutama pihalle jäänyt amerikkalaisauto Fordin raato.
Mahmoodin työhuonetta viilentää moderni ilmastointi. Työpöydän vasemmalla puolella on koristeena muovinen appelsiinipuu.
Poliisikomentaja kättelee paikallista tulkkiamme, mutta kääntää katseensa naispuoliselta toimittajalta ja valokuvaajalta.
Tulkkimme istuu Mahmoodin lähelle ja me huoneen perälle.
Mahmood vastaa rauhallisesti kaikkiin kysymyksiimme.
Poliisikomentajalla on pitkä historia Taleban-liikkeessä. Hän taisteli jo sisällissodan aikana 1990-luvulla Talebanin riveissä.
Edellisen 20 vuoden ajan Mahmood toimi itäisten maakuntien varjo-kuvernöörinä.
Talebanin varjohallintoa, joka pyöri Afganistanin virallisen hallinnon rinnalla, on pidetty yhtenä isona tekijänä, että Taleban lopulta sai koko maan haltuun.
Mahmood oli vastuussa sekä palveluiden tuottamisesta kansalaisille että sotilaallisesta toiminnasta alueella.
He taistelivat maailman vahvinta sotilasliittoumaa vastaan. Miltä se tuntui?
”Sota oli todella rankkaa”, vastaa Mahmood.
Mahmoodin mielestä sodan taustalla oli ennen kaikkea Yhdysvaltojen omat intressit Afganistanin suhteen. Nato toimi Yhdysvaltojen työrukkasena.
Taleban voitti sodan, mutta Mahmoodin mukaan työ jatkuu.
”20 vuotta istuimme puiden alla ja yritimme pitää huolta kansastamme. Nyt istumme ilmastoiduissa työhuoneissa ja mietimme samoja asioita.”
Farhad Dawari työskentelee Kandaharin toisiksi suurimman yliopiston politiikan tutkimuksen dekaanina.
”He tuhosivat tämän maan. He rikkoivat kansainvälistä oikeutta. He tulivat itseään varten, vaikka sanoivat suojelevansa ihmisoikeuksia ja rakentavansa rauhaa”, Dawari lataa, kun kysyn häneltä Nato-operaation onnistumisesta.
Edellisen hallinnon alla hän oli töissä vaalikomiteassa Kabulissa. Sellaista työtä ei Talebanin yksipuoluejärjestelmässä enää tarvita.
Dawarin mielestä hänen johtamansa tiedekunnan tulisi juuri nyt tehdä tutkimusta Nato-operaatiosta ja sen seurauksista, mutta nykyisen hallinnon alla se ei ole mahdollista.
Riippumaton tieto ei ole arvossa ja uuteen hallintoon ei saa suhtautua kriittisesti.
Dawarin katse on synkkä. Hän sanoo kokevansa tulevaisuuden toivottomana.
”Tämä yhteiskunta ottaa joka päivä askelia taaksepäin.”
Uuden hallinnon myötä politiikantutkimuksen opiskelijamäärät ovat tippuneet puoleen.
Perheillä ei ole varaa maksaa lukukausimaksuja. Monet koulutetut ihmiset ovat lähteneet maasta. Yhteiskuntatieteilijän on lähes mahdoton löytää töitä Taleban-hallinnon alla.
Yliopistolla on meneillään lukukauden päätöskokeet.
Hiljaisuus täyttää salin, kun opiskelijat pähkäilevät vastauksia kysymyksiin, jotka liittyvät Etelä-Aasian kriittisiin poliittisiin asioihin.
Pojat istuvat salin oikealla laidalla, tytöt vasemmalla. Tyttöjä on noin kymmenen prosenttia kaikista oppilaista.
Afganistanissa on näennäinen rauha, josta hinnan maksavat ennen kaikkea tytöt ja naiset. Suurimmassa osassa maata yli 12-vuotiaat tytöt eivät ole päässeet kouluun viime syksyn jälkeen. Vain tietyillä aloilla työskentelevät naiset ovat voineet jatkaa töitään.
Yliopistoa naiset saavat käydä tietyin rajoituksin.
Julkisissa yliopistoissa tytöt käyvät koulua lauantaisin, maanantaisin ja keskiviikkoisin. Muina päivinä yliopisto on varattu pojille.
Yksityisissä yliopistoissa tytöt ja pojat opiskelevat samaan aikaan, mutta luokkahuoneisiin on määrätty rakennettavaksi sermi tyttöjen ja poikien välille, jotta he olisivat mahdollisimman vähän tekemisissä toistensa kanssa.
Sermin lisäksi hallinto on vaatinut, että islamilaisen kulttuurin opetusta lisätään. Muuten opetussuunnitelma on pysynyt samana.
Ja sitten ovat vielä ne uudet ohjetaulut yliopiston käytävillä ja luokissa.
Ne näyttävät kuin lasten puuhakirjan tehtävältä, jossa pyydetään etsimään kuvasta virhe.
Ohjetaulun vasemmanpuoleinen kuva näyttää, miten naisten ei tulisi pukeutua ja oikealla on kuva Taleban-hallinnolle sopivasta tyylistä.
Poskipuna, kielletty. Liian kapeat housut, kielletty. Korkokengät, kielletty. Kaiken peittävän kaavunkin pitää olla tarpeeksi tumma.
21-vuotias politiikan tutkimuksen opiskelija Alina hörähtää nauramaan naisten pukeutumista määrittelevää ohjetaulua.
Hän vilauttaa korkeita korkojaan pitkän mekkonsa alla.
”Minä toimin niin kuin minä haluan.”
Alinan viimeinen lukukausi yliopistossa alkaa syksyllä.
Kolme vuotta sitten hän aloitti yhteiskuntatieteiden opiskelun haaveenaan poliitikon ura.
Nyt kaikki tuntuu mahdottomalta.
Vaikka Alinan elämä edellisen hallinnon alla oli turvatonta, hän koki olevansa vapaampi.
Nyt elämä rajoittuu kotiin ja yliopistoon, jonka väliä Alina kulkee veljensä saattelemana.
Hän haluaa kuitenkin jäädä kotimaahansa ja taistella omien ja muiden naisten oikeuksien puolesta.
Alinan sota on vasta alkanut.
Kaisa Rautaheimo, teksti
Outi Pyhäranta, kuvat ja videot
Virve Kähkönen, tekstin editointi
Janne Elkki, videoiden editointi
Petri Salmén, grafiikka
Taru Ukkola, ulkoasu
JULKAISTU 13.08.2022 © Helsingin Sanomat