Mikä saa rakkauden kestämään
myötä- ja vastoinkäymisissä? Kysyimme asiaa pariskunnilta, joiden yhteinen taival on kestänyt kymmeniä vuosia.
Merituuli Saikkonen HS, teksti
Outi Pyhäranta HS ja Hanna-Kaisa Hämäläinen, kuvat ja videot
Liisa ja Veli Tuomikoski,
yhdessä 66 vuotta
Liisa Tuomikoski, 90 | ”Minä en sinne lähde tyrkylle. Näin ystäväni sanoi, kun kysyin, lähtisikö hän minun kanssani Bottalle eli pohjalaisten osakuntien talolle tansseihin. Ystävä ei lähtenyt, joten menin sitten yksin.
Tanssiaisiin laitettiin päälle parasta mitä löytyi eli leninki. Sitten mentiin tanssisalin seinustalle seisomaan ja odottamaan, josko joku hakisi tanssiin.
Olen aina ollut pitkä nainen, ainakin 175 senttiä eikä taida riittääkään, ja kärsinytkin siitä vähän. Koulun voikkatunneilla olin aina joko ensimmäinen tai viimeinen, kun komennettiin riviin ja sitten mentiin piirissä ympäri voimistelusalia. Ajattelin monesti, että löydänköhän ketään riittävän pitkää miestä rinnalleni.
Bottalla eteeni käveli pitkä mies. En minä siitä paljon muuta muista kuin sen pituuden. Siihen olin tyytyväinen.
Tanssimme paljon, ja lopulta tämä pitkä mies saattoi minut kotiin. Olin vasta muuttanut Vammalasta Helsinkiin opiskelemaan ja asuin Etelärannassa enoni luona vuokralla. Minä asuin samaa huonetta hänen tyttärensä kanssa. Ylimääräinen vuokraraha tuli perheelle tarpeeseen.
Aika ujoja siinä seurustelussa aluksi oltiin. Käveltiin käsi kädessä pitkin kaupunkia. Veli olisi halunnut enemmänkin, mutta minä en suostunut.
Kesällä 1956 Veli tuli käymään kotonani, ja vanhempieni apteekissa hänelle taidettiin tarjota viskiä. Itse kävin samana kesänä Velin perheen maatilalla Oulaisissa. Pikkusiskoni lähti esiliinaksi. Muistan vain, miten pitkä junamatka sinne oli.
Mitään kosintaa en muista. Alusta asti oli itsestään selvää, että menemme naimisiin.
Myöhemmin meille syntyi kaksi lasta. Tytär syntyi runsaan vuoden päästä häistä, ihan säädyllisen ajan päästä. Nyt meillä on kuusi lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta.
Suhteessa olen ajatellut, että jos komentaa, antaa komentaa. Toteutan sen verran kuin pystyn, enkä ala riitaa pienistä asioista rakentaa. Ei sellainen kannata. Se, jääkö joskus joku asia sitten ihmisten välille kytemään, on vaikeampi asia.
Vanhenemisesta sanoisin sen, että sitä ei vuosien saatossa huomaa. Sitä, että joskus emme enää ole täällä yhdessä, ei kannata ajatella, kun ei sille mitään voi. Koko ajanhan sitä keksitään uusia lääkkeitä ja elinajanodote vain kasvaa.
Nykyään asumme Velin kanssa hoivakodissa samalla käytävällä eri huoneissa. Aamuisin Veli tulee huoneeseeni sanomaan huomenta – paitsi jos nukun, hän on hiljaa, eikä herätä. Iltaisin tulee sitten sanomaan hyvää yötä.
Mielestäni sain viisaan miehen. Viisaampi se on kuin minä.”
”Vuodet ovat kuluneet, mutta ei rakkaus ole siitä muuttunut.”
Veli Tuomikoski, 93 | ”Meitä oli kolme kaverusta samasta tiedekunnasta: Matti, Pekka ja minä. Matti ja Pekka sanoivat, että Bottalla olisi laskiaistanssit. Minä sanoin, etten taida sinne lähteä. Matti ja Pekka sanoivat, että kyllä me nyt sinne mennään.
Muistan hyvin, miten ison salin ikkunaseinällä oli pitkä rivi tyttöjä. Sisäseinä oli poikien puoli. Yksi tyttö oli muita pidempi. Hänessä oli kaikki, mitä olin saattanut kuvitella.
Pelkäsin, että tulee pakit, mutta oioin kuitenkin kravattia, suin tukkaa ja päätin, että rohkea rokan syö. Kävelin salin poikki, kumarsin – ja sehän lähti. Sitten tanssittiinkin koko ilta. Myöhemmin kaverit sanoivat, että pitikö salin kaunein viedä, mutta Pohjanmaalla sanotaan, että arka mies ei saa kaunista akkaa.
Tavattiin 1956. Seurustelu oli hyvin virallista siihen aikaan: käveltiin vierekkäin, pidettiin kädestä tai kainalosta otettiin. Yritin tinkaista vähän pidemmällekin menevää seurustelua, mutta Liisa oli sellainen, ettei suostunut.
Hänen olemuksensa oli säväyttävä, se koko ulkonäkö. Kun valmistuin, en halunnut muuttaa Helsingistä työn perässä pois, koska pelkäsin, että joku iskee Liisan.
1958 mentiin naimisiin Vammalan kirkossa. Minulla on hääkuvassa vähän vetelät jalat, koska häämarssi oli eri kuin mitä olimme toivoneet, kauhea luritus.
Liisa on ollut minulle juuri sopiva kumppani. Mielestäni välillämme on ollut aina rakkautta, vieläkin on. Vuodet ovat kuluneet, mutta ei rakkaus ole siitä muuttunut.
Aina on ollut myös toisen kunnioitusta, arvostusta. Se on sitä, ettei halua pahoittaa toisen mieltä ja jos joskus pahoittaa, pyytää anteeksi. Minä ainakin pyydän, joskus varmuuden vuoksikin.
Hoivakodissa on joutunut tottumaan siihen, että asumme eri huoneissa, emmekä näe toisiamme joka hetki. Leikilläni olen sanonut, että olen jo niin vanha, että minulla on oikeus omaan huoneeseen. Vähintään joka tunti käyn Liisan luona.
Olemme olleet yhdessä 66 vuotta ja naimisissa 64. Vaikea olisi ajatella elämää ilman toista.”
Maria Palmroth (oik.)
ja Pirjo Mielonen,
yhdessä 19 vuotta
Maria Palmroth, 66 |”Vuonna 2002 telkkarissa oli sellainen palsta kuin Ysi yhdistää. Olin ollut kolme vuotta yksin ja vannonut, etten enää lähde parisuhteeseen. Päätin kuitenkin vielä kerran yrittää ja laitoin loppusyksystä palstalle viestin. ’Missä sinä olet’, se alkoi. Myöhemmin viesti painettiin myös sanomalehti Keskisuomalaiseen.
Sain vastaukseksi tekstiviestejä, mutta mikään niistä ei säväyttänyt. Joulun jälkeen puhelimeni soi. Pirjo soitti.
Siitä alkoi kiihkeä tutustumisvaihe. Aloimme kirjoitella kirjeitä - parhaimpina päivinä niitä tuli postista kaksikin. Sen lisäksi puhuimme puhelimessa ja lähettelimme sähköpostia. Meitä yhdisti esimerkiksi se, että molemmilla oli yksi poika.
Pääsiäisenä 2003 Pirjon junan valo saapui pimeydestä Kotkan rautatieasemalle. Asemalaiturille tuli vihreätakkinen nainen ja tiesin heti, että tuo on Pirjo, minun ihmiseni. Olin niin sekaisin, että kun olimme menossa meille, käännyin risteyksestä väärään suuntaan. Tulipahan Kotkan satama Pirjolle tutuksi.
Pirjo tuntui alusta saakka täysin tutulle. Hän on sydämestään viisas ihminen, ja vaikka olin vannonut, että mihinkään suhteeseen en enää alkaisi, kosin Pirjoa samana pääsiäisenä. Kerroin myös pojalleni, että tässä on ihminen, jonka kanssa olen koko loppuelämäni.
Meillä on sellainen tapa, että vaikka hääräilisimme jotain, välillä pysähdymme katsomaan toisiamme. Katseen tarkoitus on viestittää, että tuo tietää, että minä olen tässä ja minä tiedän, että hän on siinä. Pirjolla on ihana katse.
Emme useinkaan sano, että minä rakastan sinua. Sanomme, että ’mä oon onnellinen sinusta’. Se tuntuu enemmältä.
Puhumme asioista tosi paljon, missä vain. Jos Pirjo sanoo jotain mielestäni poikkipuolista, menen parvekkeelle tupakalle ja palatessani sanon, että nyt ei ollut kiva.
Tänä keväänä meillä oli riita, joka nyt jo vähän naurattaa: mielestäni Pirjo ei kuunnellut minua, joten päätin sitten lopettaa puhumisen kokonaan. Turha kai mitään puhua, jos toinen ei kuuntele. Pirjo päätti, että ollaan hiljaa sitten. Ei pystytty mykkäkouluun, vaan puhuttiin asia pian selväksi.
Meistä tulee varmaan aika erikoinen pari vanhana. Minä liikun vähän huonosti ja Pirjolla on alkava Alzheimerin tauti. Olen opettanut häntä käyttämään Google Mapsia, jotta hän löytäisi kotiin, jos alkaa tuntea olevansa eksyksissä. Yhdessä kehitellään sellaiset systeemit, että pärjätään.”
”Kun ensimmäistä kertaa tavattiin, tuntui heti, että tässä on ihminen, jota olen odottanut koko ikäni.”
Pirjo Mielonen, 67 |”Tätä mä vielä kokeilen, sanoin siskon tyttärelleni, jonka luona olin viettämässä joulua. Silmiini oli sattunut Keskisuomalaisessa ollut seuranhakuilmoitus. Leikkasin sen talteen ja päätin soittaa numeroon vasta oman kotini yksinäisyydestä. Kerro sitten, miten meni, siskon tyttö huikkasi.
Puhelu meni suoraan sydämeeni. Ihastuin Marian ääneen ja rauhallisuuteen. Sitten alkoi infernaalinen kirjoittelu. Kävin samaan aikaan koulua, mutta mitään en siitä ajasta muista. Kaikki aika meni Marian kanssa kirjoitteluun.
Kun sitten ensimmäistä kertaa tavattiin, tuntui heti, että tässä on ihminen, jota olen odottanut koko ikäni. Minulla ei ole ollut pitkiä seurustelusuhteita, ja joskus olin ajatellut, että olenkohan koko elämäni yksin.
Maria ajoi ekana iltana harhaan. Olin tottunut siihen, että jos ihmiset mokaavat, he kiroilevat ja korottavat ääntään. Maria vain nauroi ja totesi rauhallisesti, että hups, näytin sinulle nyt sataman. Olin ihastuksissani. Edelleenkin olen.
Maria on rauhallinen ihminen. Minulla meni aikaa, että opin pitämään välillä suutani kiinni, etten ole koko ajan selittämässä, mitä minulla on meneillään. Muistan kunnioittaa Marian tarvetta saada omaa tilaa. Hänellä on ihana kosketus ja halaus, ihan erilainen kuin muilla.
Yksi elämäämme helpottava asia on ollut se, että meillä on aina ollut hyvä roolijako kotitöissä. Minä olen koulutettu siivooja, joten minä siivoan ja Maria tekee ruuat. Kotitöistä ei ole tarvinnut koskaan tapella.
Minusta on aivan ihanaa vanheta Marian kanssa. Vaikka minulla on oma muistisairauteni, se ei pelota minua. Toivon, ettei minusta tule kovin hankaa tai vaikeasti hoidettavaa ihmistä. On ihanaa, ettei tarvitse olla yksin.”
Harri Nieminen ja Camilla Rosenberg,
yhdessä 30 vuotta
Harri Nieminen, 49 |”Parikymppisenä hurahdin vahvasti hardcore punkkiin ja straight edge -kulttuuriin, johon kuuluu se, ettei käytetä lainkaan päihteitä. Kävin monta kertaa kuussa punk-keikoilla ja elin nuoren skeittarin elämää. Minulla oli kavereiden kanssa myös oma punk-bändi.
Olen edelleen aika introvertti, mutta nuorena olin sitä vieläkin enemmän. Ihmisten lähestyminen small talkin kautta ei ole koskaan ollut helppoa. Olen tarvinnut keppihevosen. Punk-keikoilla keppihevoseni oli oman bändini demokasetit ja t-paidat. Muistan, että yritin kaupata sellaista Camillallekin, joka erottui punk-porukasta, koska oli melko tavallinen nainen.
30 vuotta sitten oli ihan normaalia kirjoitella kirjeitä, ja meidänkin suhteemme alkoi kirjoittelulla, josta se pikkuhiljaa syveni tapailuksi. Camillassa minua viehätti silloin – ja edelleen – avoin luonne. Camillan kanssa pystyy puhumaan mistä vain.
Hän on yksi empaattisimmista tuntemistani ihmisistä. Hän on myös todella hauska ihminen, ja näyttäähän hän myös hyvältä. Punaiset hiukset ovat aina olleet juttuni.
Minulla on tapana mennä asioissa usein tosi syvään päähän. Tavattuani Camillan aloittelin aikuisikäni thainyrkkeilyuraa ja halusin poistaa elämästäni kaiken ylimääräisen, myös Camillan. Olimme erossa ehkä vuoden.
Mielestäni hyvän suhteen salaisuus on se, ettei näe liikaa. Että molemmilla on omat kiinnostuksen kohteet, eikä toisen onni riipu toisesta ihmisestä. Oman tilan tarvetta työstämme suhteessamme koko ajan.
Neljä ja puoli vuotta sitten olimme perheen kanssa treenisalilla. Minä coachasin kehässä, kun tyttäremme tuli sanomaan, ettei äidillä ole kaikki hyvin. Camillan puhe takelteli ja oikea puoli kasvoista roikkui.
Muistan lukeneeni, että tällaisessa tilanteessa pitää heti soittaa ambulanssi. Hengenmenetysriski oli konkreettinen. Ei ollut mitään takeita, säilyykö Camilla elossa tai pystyykö hän koskaan enää elämään kotona.
Kuntoutumisen aikana olen joutunut todella paljon vakuuttelemaan Camillalle rakkauttani. Välillä se on tuntunut itsestä raskaallekin, kun Camilla on epäillyt tunteitani ja omaa viehätysvoimaansa. Vastoinkäymisistä oppii, että mitä vain voi tapahtua ja elämästä kannattaa nauttia nyt. Olemme selättäneet yhdessä niin paljon, että uskon meidän pärjäävän vielä aika monessa.
Meitä yhdistää yhteinen arvomaailma. Meille tärkeitä asioita ovat ihmisten ja eläinten oikeudet, yksilön vapaus, kasvissyönti, terveet elämäntavat – ja kosketus.
Olen tehnyt 14 vuotta töitä tatuoijana ja thainyrkkeillyt ikäni. En pelkää kosketusta. Se on iso osa suhdettamme. Liian usein kosketus erotisoidaan tai ajatellaan, että sen kautta pyritään johonkin eroottiseen juttuun. Kannattaa koskettaa!
Elämässä on nyt aika hyvin tähdet kohdillaan. Avioliittoon en usko instituutiona yhtään, mutta niin kauan kuin parisuhde antaa meille molemmille ja olemme tyytyväisiä, nautin tästä.”
”Kosketus on tärkeä pohja suhteelle. Se luo perustan kaikelle ja pitää suhteen auki.”
Camilla Rosenberg, 47 |”Minulla on aivan ihana mies, jonka avulla selvisin silloinkin, kun meinasin kuolla.
Kun tapasimme, Harri oli skeittaava punkkari, josta tuli myöhemmin thainyrkkeilyn amatöörien maailmanmestari. Hän on ihan erilainen mies kuin mitä olin itselleni kuvitellut, eikä parempaa voisi olla. Harri on todella tasapainoinen ihminen, fyysisesti ja henkisesti.
Teemme paljon asioita yhdessä ja paljon myös erikseen. Meitä kiehtovat terveet elämäntavat ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Treenaamme paljon, syömme kasvisruokaa. Emme käytä mitään päihteitä, kaljaakin olen elämässäni tainnut juoda ehkä neljä pulloa.
Luonteiltamme olemme aika erilaiset: minä olen ekstrovertti, Harri introvertti. Työstämme tätä erilaisuuttamme koko ajan: minä kun usein kaipaan enemmän huomiota. Onneksi meillä on myös yhteisiä juttuja, viimeisimpänä reggaeton-tanssi. Harri tekee myös ihania pieniä yllätyksiä. Tuo yhtäkkiä vietnamilaisen jääkahvin käteen, kun on kokeillut jotain uutta reseptiä.
Kun sain vakavan aivoverenvuodon, Harri osoitti empatiansa ja rakkautensa minulle monin tavoin. Olin huonossa kunnossa ja säälin itseäni. Sanoinkin Harrille, että miksi sinä vielä minun kanssani olet, kun olen tällainen vajavainen. Hanki uusi nainen! Kuntouduin kuin ihmeen kaupalla, eikä Harri koskaan jättänyt.
Nyt meillä menee paremmin kuin koskaan. Minulle sairastuminen opetti, että rakkaus on tärkeintä. Sille on järjestettävä aikaa. Se ei ole turhaan käytettyä aikaa, kuten saatoin ennen sairastumistani ajatella. Harrin mielestä minusta on tullut avarakatseisempi ja empaattisempi – ja suhteessa tunteikkaampi.
Fyysistä kosketusta pitää olla paljon. Meillä on sängyn vieressä aina eteeriset öljyt valmiina, eikä mene viikkoakaan, ettemme hieroisi toisiamme. Kosketus on tärkeä pohja suhteelle. Se luo perustan kaikelle ja pitää suhteen auki. Puhuminen on se toinen.
Kuntoutumiseni on ollut pitkä prosessi, jonka aikana olen joutunut miettimään paljon tulevaisuutta. Se, että elämästä ei aina tiedä, tekee elämisestä mielenkiintoista. Se on elämisen suola. Olen positiivinen ihminen ja uskon, että kaikki menee hyvin.”
Merituuli Saikkonen, teksti
Outi Pyhäranta HS ja Hanna-Kaisa Hämäläinen, kuvat ja videot
Maria Lähteenmäki, kuvatoimittaminen
Oona Mattila, videotoimittaminen
Susanne Salmi, tekstin editointi ja tuottaminen
Antti Nikunen, ulkoasutuottaminen
JULKAISTU 23.6.2022 © Helsingin Sanomat