Hongkongin työvoimasta 10 prosenttia on ulkomailta tulleita kotiapulaisia. He hoitavat lapset ja vanhukset.
Yksi heistä on 34-vuotias Jepi. Hänellä on hurja tarina kerrottavana.
Apulaisen valinta
Miljoonat aasialaisnaiset muuttavat apulaisiksi ulkomaille. Hongkong on unelmien kohde. Siellä raadetaan kellon ympäri, ja nukkumapaikka voi olla vessassa. Eikä siinä kaikki.
Mari Manninen HS, teksti
Outi Pyhäranta HS, kuvat ja videot
Tämä on, valitettavasti, aika tavallinen kotiapulaisen tarina Hongkongissa.
”En päässyt koskaan ulos. En saanut vapaapäiviä. Enkä saanut koko palkkaani.”
Kun Jepi tuli Indonesiasta töihin Hongkongiin 13 vuotta sitten, mikään työnvälitystoimiston lupauksista ei näyttänyt toteutuvan. Ja näin häntä kohdeltiin:
”Perheen rouva huusi minulle, että huora ja sika ja kaikkea sellaista. Kerran hän hakkasi minua mopilla. Pakenin vessaan.”
Kesti aikansa ennen kuin Jepi sai pyristeltyä irti tästä ensimmäisestä työnantajastaan. Hän kun oli sitoutunut maksamaan kuukausien ajan suurimman osan pienestä palkastaan välitystoimistolle. Kotiapulaiset palkataan pitkälti niiden kautta.
Jepi joutui toiseen perheeseen. Siellä hän hoiti lasta, isoisää, isoäitiä ja koiraa. Isoisästä tuli ongelma.
”Kun muita ei ollut kotona, hän yritti pakottaa minua katsomaan pornofilmejä kanssaan. En suostunut”, Jepi kertoo.
Hän vältteli isoisää, mutta helppoa se ei ollut, sillä lain mukaan ulkomaisten kotiapulaisten on asuttava työnantajan kotona. Jepillä oli sentään oma huone.
Kodit ovat Hongkongissa pieniä, joten apulaiset nukkuvat usein olohuoneen sohvalla, lastenhuoneessa lasten kanssa tai jopa vessan lattialla. Apulaiset eivät siis voi levätä kuin koko muun perheen nukkuessa.
Kaveri neuvoi Jepiä olemaan vähemmän naisellinen, ja Jepi leikkasi tukkansa lyhyeksi. Se ei auttanut. Isoisän ahdistelu vain paheni.
34-vuotias Jepi kertoo työhistoriaansa koiranpissatuslenkillä. Bianca ja Glen ovat hänen tämänhetkisen emäntänsä sekarotuisia lemmikkejä.
Työnantajan kerrostalo on jyrkässä rinteessä, sillä Hongkong on mäkinen paikka. Koirat vetävät innokkaasti ylöspäin. Glen kyykistyy kakalle, ja Jepi noukkii jätökset pussiin.
Ulkomaalaisten kotiapulaisten asiat koskettavat laajaa joukkoa, sillä heitä on kaupungissa valtavasti, yli 350 000. Se on väestöstä viisi prosenttia ja työvoimasta peräti kymmenen prosenttia.
Kotiapulaisten asema on työmarkkinoilla niin alisteinen, että harva uskaltaa kertoa julkisuudessa avoimesti kokemuksistaan. Jepi on rohkaistunut kuvattavaksikin, mutta oikean nimen julkista leviämistä hän pitää riskinä. Jutussa käytetään hänen lempinimeään.
Toisesta työperheestään Jepi irtisanoutui, kun isoisä ylitti viimeisen rajan.
”Isoisä yritti koskea minuun. Olin juuri siivoamassa, ja löin häntä mopinvarrella käteen.”
Jepi vaihtoi välittäjää ja sai seuraavaksi ihanan työpaikan. Hän hoiti erään perheen sairaalloista isoäitiä.
”Kaikki olivat minulle todella mukavia.”
Tätä kesti kymmenen vuotta. Sitten tuli korona, ja Jepi sai tartunnan. Pian isoäiti kuoli virukseen.
”Perhe syytti siitä minua. Minut heitettiin ulos kahden päivän varoitusajalla.”
Ensimmäisen ison korona-aallon aikaan Hongkongissa joutui kadulle suuri joukko kotiapulaisia. Jotkut, kuten Jepi, pääsivät suojakoteihin. Muut asuivat teltoissa.
Victoria-puiston kulmalla on pakettien keräyspiste. Ulkomaalaiset kotiapulaiset lähettävät kotiväellä tavaraa. Se on halpa ja nopea tapa saada paketti perille.
Monet kotiapulaiset haluavat viettää vapaapäivänsä teltassa. Heillä ei ole omaa kotia, vaan he asuvat työnantajan nurkissa.
Jepin työtehtäviin kuuluu kaupassakäynti.
Sitten Jepi sai kuin lottovoiton. Hän pääsi töihin ulkomailta muuttaneen tutkijanaisen kotiin. Työ on leppoisaa kodinhoitoa ja koirien ulkoilutusta. Enää hänen ei tarvitse raataa järjettömiä tuntimääriä.
”Istumme usein rouvan kanssa sohvalla, katsomme elokuvia ja keskustelemme”, Jepi sanoo ja hänen silmänsä sädehtivät.
Ero on melkoinen verrattuna aiempiin työperheisiin. Niissä Jepi söikin yksin keittiön seinustalla matalalla pallilla istuen.
Kun Jepi oli uransa alussa, hän ei uskaltanut kertoa ongelmista kellekään, sillä hän ei tiennyt oikeuksistaan. Osa välittäjistä suorastaan mainostaa kokemattomia apulaisia, koska heitä on helpompi huijata.
Työvuodet ovat viisastuttaneet Jepiä. Nyt hän tietää lain takaavan hänelle vapaapäivän joka viikko ja 560 euron palkan kuussa.
Se on muiden alojen minimipalkkaa pienempi, ja sillä rahalla kotiapulaiset tekevät usein 12–16-tuntista päivää.
Hongkongin kotiapulaisia koskeva säännöstö perustuu ajatukseen, että siirtotyöläiset ovat vain pari vuotta Hongkongissa, ikään kuin työnantajaperheen kotona piipahtamassa.
Todellisuudessa iso osa asuu Hongkongissa pitkään, yli viisi tai kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Silti heitä kohdellaan vierailevina muukalaisina.
Missä on Jepi nyt? Jossakin täällä Victoria-puistossa, joka on tupaten täynnä ulkomaalaisia kotiapulaisia.
Kymmenet mustapukuiset, huivipäiset naiset potkivat nurmikolla rytmikkäästi ilmaa, sitten toisiaan. Toinen musliminaisten itsepuolustusryhmä tekee vieressä loputtoman pitkää liikesarjaa.
Takana teltta-alueella sadat indonesialaiset naiset viettävät piknikiä. Keskellä telttamerta on kansantanssikilpailu ja karaokepiste.
Näin sunnuntaisin Hongkong ikään kuin paljastaa, minkä varassa kaupunki oikeasti elää.
Silloin indonesialaiset ja filippiiniläiset kotiapulaiset jättävät patansa ja imurinsa ja valtaavat keskustan puistot ja kadunvarret viettääkseen ainutta vapaapäiväänsä. Kotiapulaiset hoitavat työperheidensä lapset ja vanhukset. He siivoavat ja laittavat ruokaa, ja heidän ansiostaan paikalliset naiset pääsevät pois kotoaan, luomaan omaa uraansa.
Kotiapulaiset ovat Hongkongin päivähoito ja vanhustenhoito. Jos he katoaisivat, saattaisi olla, että Hongkong pysähtyisi hyväksi toviksi.
Sunnuntaisin Victoria-puistossa ei ole muita kuin kotiapulaisia.
Lene Hermosilla treenaa kerran viikossa itsepuolustusta. Hän nyrkkeilee, potkii ja painii.
Hongkongin keskusta sunnuntaina on erinäköinen kuin viikon muina päivinä.
Ei ihme, että yksi sunnuntain suosituimmista harrastuksista puistossa on itsepuolustus. Kotiapulaisen uralla totisesti tarvitaan taistelijaluonnetta.
Lene Hermosilla iskee nyrkillä suoraa ja koukkua ja yrittää kierteistä hyppypotkua. Kiinalaisen kansainvälisen koulun taistelulajien harrastajat sparraavat filippiiniläisnaisten ryhmää joka viikko.
Tunnin jälkeen Hermosilla on hikinen ja kihertävän hymyilevä.
Hänen mielipiteensä Hongkongista on selvä: ”Hongkong on paras paikka olla töissä.”
Ja samaa sanoo moni muukin kotiapulainen – jopa Jepi on näin sanonut.
Se on yllättävää kuulla, kun on saanut korvat täyteen erilaisia riiston kuvauksia. Juuri äskettäin hongkongilainen työnantaja määrättiin maksamaan isot korvaukset indonesialaiselle kotiapulaiselle, jolla oli yli 40 silitysraudan, pyöränketjujen ja paperileikkurin tekemää arpea kehossaan. Työnantaja oli jo aiemmin tuomittu vankilaan.
Mutta vain hirveimmät tapaukset nousevat otsikoihin.
Kaikki on suhteellista.
Monissa muissa aasialaisnaisten työkohteissa riskit kaltoin kohteluun ovat vielä suuremmat.
Hermosillalla on siitä kokemusta. Hän – kuten moni muukin täällä – on jo tehnyt hyvän tovin kansainvälistä kotiapulaisen urakiertoa ennen Hongkongiin tuloa.
Hän on työskennellyt aiemmin Libanonissa, Bahrainissa ja Qatarissa. Myös esimerkiksi Saudi-Arabia, Singapore ja Taiwan työllistävät paljon aasialaisia kotiapulaisia.
Aasialaisia kotiapulaisia on tälläkin haavaa maailmalla luultavasti miljoonia.
Vaikka Hongkongissa työpäivät ovat pitkiä, on sentään yksi pakollinen vapaapäivä viikossa, vuosittainen loma, kotimatkakorvaus ja jonkinlainen minimipalkka. Apulaiselle on myös tarjottava ruokaa tai ruokakorvaus.
Jos siis työnantaja noudattaa lakia.
Muissa mainituissa maissa saattaa käydä niin, että kotiapulainen ei ole koskaan vapaalla, hyvä jos edes pääsee kodin eli siis työpaikan ovesta ulos.
”Onko Suomessa ulkomaisia kotiapulaisia?” Hermosilla kysyy.
Sanon, etten oikein tiedä, ainakaan ei ole kovin paljon.
Jonkun kotiapulaisen tuttu on Ruotsissa töissä. Olot ovat kuulemma hyvät.
Kanadasta kaikki tuntuvat kuulleen miellyttäviä huhuja. Siellä työpäivä olisi lyhyt ja palkka iso.
Kanadasta Jepikin puhui epäröivästi haaveillen. Että kaukanahan se on kotoa, ja että uudessa maassa on aina opittava uudet kujeet. Mutta, ehkä joskus...
Hymyilevä Hermosilla alkaa varoittamatta itkeä. Vaikka hän on ehkä uransa huipulla Hongkongissa, tilanne on edelleen hankala.
”Palkkani ei riitä millään kaikkeen. Pitää maksaa lasten koulumaksut Filippiineillä, heidän ruokansa ja antaa rahaa sukulaisille.”
Hän on neljä vuotta rakennuttanut kotikyläänsä taloa. Oma talo tuntuu olevan jokaisen apulaisen haave. Kännykän ruudun kuvassa on keskeneräinen kuuden huoneen betonitalo.
Hermosilla laskee, että tällä ansaintatahdilla vie vielä viisi vuotta ennen kuin se on valmis.
Mutta talo on kuin onkin rakenteilla. Jos Hermosilla olisi jäänyt kotimaahan, hän ansaitsisi vielä vähemmän. Jepikin turhautui Indonesiassa palkkoihinsa supermarketissa ja tupakkapakkaamossa.
Siirtolaisnaiset ovat ulkomailla siis hyvästä syystä.
Eniten Hermosilla kuitenkin suree lapsiaan Filippiineillä. Hän pääsi juuri käymään ensimmäistä kertaa koronavuosien jälkeen kotonaan. Äidistään vieraantuneet kolme tytärtä olivat suorastaan ilkeitä hänelle.
Viime päivät Hermosilla on imuroidessaan itkenyt ääneen.
Sunnuntain itsepuolustusharjoituksen lyönnit ja potkut vähän piristivät.
Illansuussa löytyy puistosta Jepikin. Hän on ollut koko vapaapäivän kokouksissa.
Jepistä on kaikkien kokemustensa jälkeen kuoriutunut kotiapualaisjärjestöjen aktiivi.
Jepi nojailee oikeustalon kirjaamon tiskiin. Hän selvittää, mitä papereita pitäisi täyttää ja miten.
”Mitenkäs kun, emme vielä tiedä uuden asianajajan nimeä? Se vaihtuu nyt”, Jepi kysyy kantoninkiinaksi.
Haastattelun hän on antanut englanniksi. Molemmat kielet hän on oppinut Hongkongissa.
Jepi on auttamassa erästä indonesialaista kotiapulaista, joka haluaa valittaa tuomiostaan korkeampaan oikeusasteeseen. Yksi Jepin järjestörooleista on autettavien saattaminen oikeustalolle.
Autettava pelkää työnantajaansa, eikä halua nimeään julki. Kutsutaan häntä vaikka S:ksi. S:n mukaan hän joutui oikeuteen seuraavalla tavalla:
Vuonna 2020 eräänä sunnuntaina S istui kaverinsa kanssa puistossa ja näytti tälle lounaaksi keittämiään rapuja. Pian kaveri antoi S:lle edellisviikolla lainaamansa rahat.
Siviilipukuiset vartijat tulivat paikalle ja pidättivät S:n. He tulkitsivat hänen myyneen rapuja. Sivubisnekset ovat kotiapulaisilta kielletty, mutta ruuanmyyntiä tapahtuu sunnuntaipuistoissa usein.
S odotti lähes kaksi vuotta oikeudenkäyntiä. Tuomari uskoi vartijoita, ja S sai kolmen kuukauden ehdollisen vankeustuomion. Hongkongissa rangaistukset ovat ankaria.
Tuomion takia S ei voi vaihtaa työnantajaa, koska ei voisi saada enää uutta työlupaa. Palveltava perhe käyttää tilannetta hyväkseen.
S:n pitää herätä nyt jo aamuyöstä töihin, ja hänen palkkaansa on pienennetty. Erityisen käärmeissään S on perheen rouvalle siitä, että tämä asensi hänen huoneeseensa valvontakameran.
S:llä on suunnitelma valmiina, kävipä oikeudessa miten vain. Jos valitusoikeus toteaa hänet syyttömäksi, hän vaihtaa työpaikkaa. Jos syyllisyys pitää, hän jää entisen työnantajan luokse. Tai lähtee töihin Singaporeen.
Bethune-talossa, vanhassa pappilassa, asutaan kerrossängyissä.
Amy ja Taniyem pelleilevät origami-tunnilla.
Kulma kääntyy näin, toinen noin. Sitten taitos keskelle ja avataan taitos.
Filippiiniläisten naisten ryhmä keskittyy. Lopulta MJ huudahtaa: ”Katsokaa, minä osasin!”
Muiden täytyy jatkaa origami-lohikäärmeen tekoa vielä viikon päästä, seuraavalla tunnilla.
Tämä on toinen Jepin auttamiskohteista eli Bethune-talo. Jepi käy välillä kertomassa kotiapulaisille heidän oikeuksistaan.
Bethune-talo majoittaa kerrossängyissä ja ruokkii vaikeuksissa olevia kotiapulaisia. Monet heistä ovat vammautuneet tai sairastuneet.
MJ käy oikeutta työnantajaansa vastaan korvauksista, sillä hänen selkänsä rikkoutui ja leikattiin työtapaturman vuoksi. Enää hän ei voi tehdä töitä.
Tuollainen riisto vihastuttaa kuulijaakin.
Mutta sitten toisaalta on Florencen tapaus:
Punapipoisen Florencen rintasyöpää on hoidettu vajaa vuosi. Hänet on leikattu, ja hän on saanut sädehoitoa.
Työnantaja ei lopettanut sairastuneen Florencen työsuhdetta, joten hän sai jäädä Hongkongiin. Se pelasti hänen elämänsä, sillä Hongkongissa hän saa maksuttoman sairaanhoidon. Filippiineillä hän olisi luultavasti kuollut.
Florence sanoo, että Suomessa varmastikin kohdellaan siirtotyöläisiä hyvin. Ehkä se on enemmänkin kysymys. Uteliaat katseet kääntyvät minuun.
Kerron, ettei aina kohdella.
Kerron, kuinka thaimaalaiset marjanpoimijat syyttävät suomalaisyrityksiä isoista välityskorvauksista, olemattomista ansioista, kurjasta ruuasta ja majoituksesta ja hirvittävän pitkistä työpäivistä.
Naiset nyökkäilevät myötätuntoisesti.
Tämä kaikki kuulostaa heistä kovin tutulta.
Mari Manninen, teksti
Outi Pyhäranta, kuvat ja videot
Tuija Pallaste, tuottaminen ja tekstin editointi
Outi Neuvonen, ulkoasu
JULKAISTU 4.3.2023 © Helsingin Sanomat