Alvar Aalto suunnitteli 1960-luvulla Helsingille uuden keskustan. Se oli omistettu autoille.
Mitä jos mahtipontinen suunnitelma olisi toteutunut?
Alvar Aallon utopia
Alvar Aallon utopia
Helsingin ydinkeskusta ja Töölönlahti näyttäisivät nyt hyvin erilaisilta, jos Suomen kuuluisin arkkitehti olisi saanut tahtonsa läpi.
Marja Salomaa HS, teksti
Boris Stefanov HS, animointi
Suunnitelma oli vihdoin valmis. Kutsuvieraat olivat kokoontuneet Helsingin kaupungintalolle nostelemaan samppanjalaseja. Paikalla oli myös presidentti Urho Kekkonen, mutta tilaisuuden päähenkilö oli akateemikko Alvar Aalto.
Oli maaliskuu 1961.
Helsinki oli noussut sodanjälkeisestä ankeudesta ja köyhyydestä eurooppalaisten suurkaupunkien joukkoon. Nyt metropolille – ja sen kaikille autoille – tarvittiin uusi keskusta.
Kukapa olisi parempi suunnittelemaan sen kuin Suomen tunnetuin ja arvostetuin arkkitehti.
Aalto oli jo suunnitellut Helsinkiin useita merkkirakennuksia. Vuonna 1956 Taka-Töölöön oli valmistunut Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo, ja kaksi vuotta myöhemmin Alppilaan Kulttuuritalo. Katajanokalla rakennettiin Enso-Gutzeitin laatikkomaista pääkonttoria.
Mutta tästä tulisi Aallon kaikkein suurin työ, hänen uransa huipentuma.
Postitalon ja Töölönlahden väliin Aalto suunnitteli valtavan betonirakennelman, Terassitorin.
Se oli 500 metriä pitkä ja 200 metriä leveä kansi, jossa oli kolme kerrosta.
Terassitorille ajettaisiin autolla nelikaistaista moottoritietä, Vapaudenkatua pitkin.
Helsinki oli tilannut keskustasuunnitelman Alvar Aallon toimistolta vuonna 1959. Syynä olivat ennen kaikkea pahenevat ruuhkat.
Kävelykatuja ei ollut, ja parkkipaikoista oli huutava pula. Lähiöitä rakennettiin, mutta metron aloittamiseen oli vielä kaksi vuosikymmentä.
Henkilöautojen määrä kaupungissa kasvoikin hurjalla vauhdilla. Tämän kasvun uskottiin kiihtyvän entisestään. 1960-lukua leimasi muutenkin loputon usko tekniikkaan ja tulevaisuuteen. Kaikkea, mikä liittyi autoiluun, pidettiin edistyksellisenä.
Autoilukausi huipentui vuonna 1968 Smith-Polvisen liikennesuunnitelmaan, joka olisi haudannut keskustan moottoritiekaistojen ja eritasoristeysten alle. Se jäi toteutumatta.
Myös Aallon keskustasuunnitelma nojasi näihin huimiin ennusteisiin. Hänen järein ratkaisunsa ruuhkiin oli uusi nelikaistainen moottoritie, Vapaudenkatu. Sen tehokkuus perustui siihen, että autojen vauhtia ei hidastanut yksikään risteys tai jalankulkija.
Vapaudenkatu olisi jyristänyt Pasilasta ohi Linnunlaulun ja päättynyt Terassitorille. Siitä tie olisi ristennyt itään ja länteen: maasiltaa pitkin ratapihan yli Kaisaniemeen ja tunnelissa kohti Kamppia.
Korkealla pilareiden päällä kulkeva moottoritie tarjoaisi autoilijalle komeat näkymät Helsinkiin, Aalto maalaili.
Aallon elämäkerturi Göran Schildt kuvaili Helsingin keskustan tuolloista tilannetta Gordionin solmuksi. Se on Kreikan mytologiasta tuttu metafora ihmisten ongelmanratkaisukyvylle. Solmun avaajasta tulisi legendan mukaan Aasian kuningas. Tarussa Aleksanteri Suuri vetäisi solmun auki miekallaan.
Schildtin mielestä Aalto ratkaisi solmun ”nerokkaasti”.
Terassitorin alle Aalto piirsi parkkipaikkoja noin 2000 henkilöautolle. Näin hän ratkaisi keskustan pysäköintiongelmat.
Nykyisistä rakennuksista alle olisivat jääneet Kiasma, Sanomatalo, Oodi-kirjasto ja Musiikkitalo.
Aalto halusi, että Eduskuntatalo saa Töölönlahdella ”sille kuuluvan hallitsevan aseman”.
Moni varhaisempi yritys piirtää Helsingille uusi keskusta oli epäonnistunut. Kenties kuuluisin niistä oli Eliel Saarisen ja Bertel Jungin Suur-Helsingin asemakaava vuodelta 1918.
Siinä ehdotettiin päärautatieasemaa siirrettäväksi kolme kilometriä pohjoiseen, Pasilaan. Töölönlahti olisi täytetty ja sen läpi kulkenut leveä puistokatu, Kuningasavenue, nykyisen Elielinaukion kohdalta Pasilaan.
Myös Aalto sommitteli Pasilaan kaksoiskaupungin, ”Helsinki pohjoisen”, josta piti tulla ”reservi nykyiselle cityalueelle”.
Suunnilleen nykyisen Kansalaistorin kohdalla oli 1960-luvun alussa rautateiden tavara-asema, joka hankaloitti suunnittelua. Punatiilisten makasiinien jono ulottui ratapihalta aina Mannerheimintielle saakka.
Helsinki oli kuitenkin päätynyt Rautatiehallituksen kanssa kompromissiin: aluetta kavennettaisiin, ja osa toiminnoista siirtyisi Pasilaan.
Pari vuotta myöhemmin Aalto jatkoi suunnittelutyötään Kampissa. Sinne, kuten Terassitorillekin, hän ehdotti kansirakennelmaa. Ylimmällä kannella olisivat liikkuneet jalankulkijat, alimmat oli varattu autotunnelille ja pysäköintiin.
Poliitikkoja vaivanneen uuden linja-autoaseman sijainninkin Aalto ratkaisi: se tulisi Kampin keskuksen pohjoispuolelle Malmintorin kiilaan, lähelle juutalaista synagogaa.
Arkkitehti sai siis kunnian vastata kaikkiin Helsingin kantakaupungin ongelmiin ja toiveisiin kertaheitolla.
Hesperianpuiston rantaan Aalto ripotteli tärkeitä kulttuurirakennuksia.
Niiden alta ei Aallon näkemyksen mukaan olisi tarvinnut kaataa puita.
Puisto olisi säästynyt, koska rakennukset sijaitsivat aivan vesirajassa, pylväiden päällä.
Kun päättäjien katseet sotien jälkeen kääntyivät Töölönlahdelle, se oli elonkiertonsa surkeimmassa tilassa. Lahtea täytti haiseva velli, jossa uiminen tai kalastaminen eivät tulleet kuuloonkaan. Joskus lahdelta kulkeutui Töölöön sellainen löyhkä, että asukkaat joutuivat sulkemaan ikkunat.
Saastumisen syynä olivat jätevedet, joita oli surutta syydetty Töölönlahteen. Toinen saastuttaja oli teollisuus: Hesperianpuiston pohjoispäässä, suunnilleen nykyisen Oopperatalon paikalla, valmistettiin tehtaissa sokeria sekä saippuaa.
Vielä vuonna 1939 lehdissä iloittiin sokeritehtaan uudesta lisärakennuksesta. Mutta suhdanteet muuttuivat nopeasti. Jo 1950-luvulla Suomen Sokeri alkoi harkita lähtöä Helsingistä ja uuden tehtaan rakentamista muualle.
Kun tuli aika käydä neuvotteluja maanvuokrasopimuksen jatkosta, Helsingin kaupunginisät näkivät tilaisuutensa koittaneen: nyt Eduskuntatalolta avautuva näkymä voitaisiin vihdoin ottaa uuteen käyttöön!
Sokeritehtaan vuokrasopimus purettiin, ja tehdas muutti Porkkalaan. Saippuatehdas oli lopettanut toimintansa jo aiemmin.
Aalto ripotteli suunnitelmaansa Hesperianpuiston rantaan, täyttömaalle, monumentaalirakennusten sarjan. Riviin tulivat muiden muassa uusi pääkirjasto, taidemuseo, teatteri, ooppera, kaupunginmuseo ja Suomen Akatemian talo.
Hän halusi näiden rakennusten valojen heijastuvan ”Töölönlahden vesipeiliin pääkaupungille arvoisalla tavalla”. Matalien kulttuurirakennusten takana taas avautuisi Hesperianpuisto, joka toimittaisi ”vehreän kulissin virkaa”.
Aallon keskustasuunnitelma otettiin vastaan ylitsevuotavan myönteisesti, suorastaan palvoen. Lausuntoa pyydettiin myös saksalaisilta professoreilta, ja hekin kiittelivät suunnitelmaa.
Kaupunginvaltuustossa sitä kutsuttiin nerokkaaksi, rohkeaksi, vallankumoukselliseksi ja fantastiseksi. Helsingin Sanomat, muu lehdistö ja poliitikot referoivat suunnitelmaa hartaudella.
Jopa kriittisenä tunnetun Töölö-Seuran keskustelutilaisuudessa Aallon visiota kiiteltiin onnistuneeksi. Joku kylläkin aprikoi, miten niin monta kulttuurirakennusta saadaan mahtumaan Töölönlahden rannalle.
Nykyisten pehmeiden arvojen vallitessa voi olla vaikea ymmärtää, miksi aikalaiset olivat niin käsittämättömän euforisia Helsingin ytimen runnomisesta.
Suomen arkkitehtiliiton entinen puheenjohtaja, Aallon tuotantoon perehtynyt arkkitehti Henna Helander näkee Töölönlahti-suunnitelmassa merkkejä itsenäisen Suomen halusta irrottautua Senaatintorin maisemasta.
Helsingin keskusta oli sijainnut Senaatintorilla 1800-luvun alusta alkaen. Carl Ludwig Engelin suunnittelemat Tuomiokirkko, Valtioneuvoston linna, Helsingin yliopiston päärakennus ja Kansalliskirjasto henkivät kuitenkin Venäjän vallan ajasta.
”Senaatintori koettiin silloin hyvin värittyneesti. Aallon suunnitelmassa kiinnostavaa on, mihin toiveeseen se oli vastaus”, Helander sanoo.
Aalto halusi myös poistaa kahtiajaon porvarillisen Töölön ja työläis-Kallion väliltä. Nämä alueet olivat Aallon mukaan ”eristettyinä toisistaan paitsi liikenteellisesti myös psykologisesti”.
Miksi ylistetty suunnitelma ei sitten toteutunut? Sitä ei oikeastaan millään tietoisella päätöksellä haudattu. Se vain ikään kuin valui hiljalleen hiekkaan.
Kaupunginvaltuusto hyväksyi suunnitelman jatkovalmistelun pohjaksi vuonna 1961 ja vielä toistamiseen vuonna 1966. Jälkimmäistä päätöstä edelsi kulisseissa käyty keskustelu liikenteellisistä ongelmista, kulttuurirakennusten huoltoliikenteestä ja puistojen kohtalosta.
Ajan henki muuttui viimeistään vuoden 1973 öljykriisin jälkeen. Autoilu kallistui, eikä liikenne kasvanut ennakoidulla tavalla.
Aallon ehdotuksista kävivät toteen lopulta vain Kampin Sähkötalo, Finlandia-talo sekä kävelyreitti Töölönlahden ympäri. Suomen kansallisoopperan uudisrakennus nousi sokeritehtaan tontille, tosin vasta vuonna 1993 valtavan väännön jälkeen.
Nykyinen Kansalaistori kirjasto Oodin vieressä on muistuma Aallon mahtavasta Terassitorista.
”Tietyllä tavalla on sääli, ettei suunnitelma toteutunut. Siinä on kokonaisvaltainen visio, kaupunkitilaa ja näkymiä”, sanoo Henna Helander.
”Erityisesti kulttuurirakennusten sarja on hieno.”
Hän sanoo pitävänsä Aallon tavasta hahmottaa kaupunkimaisemaa pitkien näkymien kautta. Kallion kirkko muistuttaa Pariisin Sacré-Coeur-kirkosta, kulttuurirakennukset ovat kuin Venetsiasta. Vapaudenkatua ja Terassitorin betonisia kansirakenteita Helander kutsuu kuitenkin puistattaviksi.
Nyt radanvarren uudet asuinrakennukset ovat katkaisseet näkymän idän ja lännen välillä.
”Meidän aikaamme vaivaa tasapaksuus.”
Alvar Aalto ei halunnut Töölönlahdelle luonnontilaisuutta. Se edusti hänelle edellisen vuosisadan puolisentimentaalisuutta. Töölönlahdesta ei pidä tehdä ”karjalaisen metsälammen epäonnistunutta kopiota”, hän julisti haastattelussa vuonna 1964.
Aalto halusi sen sijaan Helsingin sydämeen ”kaupunkirakenteellista luontoa”, siis ihmisen kädenjälkeä.
Aika on ajanut tämänkin ajatuksen ohi. Tänä keväänä Helsingin päättäjät saavat tehtäväkseen pohtia, pitäisikö Töölönlahdesta tehdä luonnonsuojelualue.
Jutun lähteinä käytetty teoksia Hakasalmen ja Hesperian puistot, puistohistoriallinen selvitys (2010), Alvar Aalto ja Helsinki (1998). Animoinnissa on käytetty Helsingin kaupungin 3D-mallia sekä Aallon keskustasuunnitelman pienoismallia ja luonnoksia.
Marja Salomaa, teksti
Boris Stefanov, animointi
Elisa Bestetti, ulkoasu ja koodi
Kimmo Koskinen, ulkoasutuottaminen
Pipsa Palttala, tuottaminen ja tekstin editointi
JULKAISTU 6.4.2023 © Helsingin Sanomat
Tervetuloa HS Ytimessä
-juttujen pariin!
Hyvä lukija,
HS Ytimessä kokoaa yhteen Helsingin Sanomien vaikuttavinta journalismia. Ytimessä-juttujen eteen on nähty erityistä vaivaa. Tavoitteena on tarjota lukijalle elämyksiä, uusia näkökulmia ja muistijälkiä. Löydät kaikki Ytimessä-jutut osoitteesta hs.fi/ytimessa. Ytimessä-uutiskirje tuo jutut sähköpostiisi kerran viikossa.
Nautinnollisia hetkiä hyvän journalismin parissa toivoen,
Jutta Sarhimaa
Toimituspäällikkö