Korkealla kallion seinämässä oli pieni luola. Sen suuaukko oli peittynyt, eivätkä saksalaiset kaivostyöntekijät vielä aavistaneet, mikä luolassa odottaisi.

Elettiin vuotta 1856, ja lähellä nykyistä Düsseldorfin kaupunkia, runoilija ja säveltäjä Joachim Neanderin mukaan nimetyssä laaksossa louhittiin kalkkikiveä. Työläiset räjäyttivät seinämän. Loput peittyneestä suuaukosta he kaivoivat esiin käsin.

Pienen luolan sisältä, paksun maakerroksen alta löytyi kasa luita, joiden arveltiin olevan peräisin karhusta.

Mutta ne eivät olleet eläimen luita.

Tämä luulöydös osoittautui myöhemmin yhdeksi ihmiskunnan tärkeimmistä antropologisista läpimurroista. Se lisäsi uuden jännittävän vaiheen ihmisen esihistoriaan.

Moni tieteellinen läpimurto on syntynyt joko vahingossa tai onnekkaan sattuman seurauksena. Sellainen oli saksalaisten kaivostyöläisten luulöytökin.

Alkuun löytö ei herättänyt minkäänlaista kummastusta. Alueen kalkkikivikallioihin muodostuneista luolista oli kaivettu aiemminkin luolakarhun jäänteitä.

Paikallisen koulun luonnontieteiden opettaja Jacob Fullrott oli kuitenkin toista mieltä. Hänen mielestään luut olivat selvästi peräisin ihmisestä, mutta kaikkea muuta kuin tavallisesta ihmisestä.

Raajojen luut olivat poikkeuksellisen jykevät. Myös tiheä luuaines ja suhteettoman suuret nivelet poikkesivat meistä. Kallossa huomio kiinnittyi luisuun otsaan, matalaan päälakeen ja pitkänomaiseen aivokoppaan – nykyihmisellä se on pyöreä.

Maailmalla löytö tulkittiin jonkinlaiseksi ihmisapinaksi, ihmisen ja simpanssin alkeelliseksi välimuodoksi. Ajatus ihmisen kehityksestä ei ollut vielä tieteen valtavirtaa. Tutkijat eivät osanneet ajatella, että outo löytö voisi olla ihmisen lähisukulainen.