Tasan 50 vuotta sitten julkisuuteen pääsi Urho Kekkosen kirjoittama salainen muistio, jossa hän kertoi keskusteluistaan Kremlin johtajien kanssa.
Vuotajaa ei tiedetä vieläkään.
Unto Hämäläinen, teksti
T
oimittaja Tor Högnäs kirjoitti lokakuussa 1972 elämänsä skuupin, siis suuren oman uutisen. Högnäs paljasti Suomen tärkeimmän valtiosalaisuuden kertomalla lehtijutussa, mitä presidentti Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton johtajat olivat pari kuukautta aikaisemmin keskustelleet Zavidovossa Suomen ja Euroopan talousyhteisön EEC:n välisestä kauppasopimuksesta.
Uutisen julkaisivat 31. päivänä lokakuuta vuonna 1972 pohjalainen maakuntalehti Vasabladet sekä Ruotsin ja Norjan johtavat päivälehdet Dagens Nyheter ja Dagbladet.
Suomen poliittisessa historiassa juttu muistetaan Zavidovo-vuotona.
Suurin arvoitus oli, kuka vuoti Kekkosen salaisen muistion. Se on yhä ratkaisematta. Alun perin muistion sai vain muutama ministeri ja korkea ulkoministeriön virkamies.
Muistio ei olisi missään tapauksessa saanut vuotaa julkisuuteen, sillä neuvostojohtajien keskusteluista laaditut muistiot sinetöitiin arkistoon ja määrättiin salattavaksi peräti neljäksikymmeneksi vuodeksi. Julkisuuteen näistä keskustelusta oli tapana kertoa ylimalkaisesti lyhyillä tiedotteilla, joissa toistuivat fraasit yya-sopimuksesta ja hyvistä naapurisuhteista. Erimielisyyksistä ja ongelmista joko vaiettiin, tai ne kätkettiin kiemuraisten lauseiden taakse.
Högnäsin uutinen oli jotain aivan muuta. Hän pystyi siteeraamaan jutussa sanatarkasti yksittäisiä puheenvuoroja, joita puoluejohtaja Leonid Brežnev, pääministeri Aleksei Kosygin ja Kekkonen olivat käyttäneet 17. ja 18. elokuuta 1972 Zavidovossa.
Lehtijuttu antoi keskusteluista erilaisen kuvan kuin aiemmin oli kerrottu. Neuvostojohtajien ja Kekkosen välillä vallitsikin syvä erimielisyys. Neuvostoliiton johto vastusti Suomen EEC-vapaakauppasopimuksen hyväksymistä ja vaati Kekkosta luopumaan siitä — valtapoliittisista syistä.
”Yleensä on niin, että kauppa aloittaa ja se vie mukanaan politiikan. Me pelkäämme, että näin tulee käymään Suomen tapauksessa. Ja sen vuoksi me haluamme varoittaa. Tämän me teemme, koska me olemme vakuuttuneita siitä, että EEC:n tarkoitus on vetää Suomi pois ystävyyssuhteista Neuvostoliiton kanssa”, Brežnev pelotteli Kekkosen muistion mukaan.
Kuukautta aiemmin Suomi ja EEC olivat päässeet Brysselissä yhteisymmärrykseen muun muassa tulleista ja muista kaupankäynnin ehdoista. Samaan aikaan EEC:n kanssa neuvotelleet Ruotsi, Itävalta, Sveitsi ja Portugali olivat jo allekirjoittaneet omat sopimuksensa, ja ne olivat tulossa voimaan vuoden 1973 alusta. Kekkonen oli yllättäen päättänyt, ettei Suomen sopimusta vielä allekirjoiteta.
Zavidovossa Kekkonen todisteli, kuinka edullinen sopimus oli Suomelle ja lupasi ottaa henkilökohtaisen vastuun, että sopimuksen allekirjoittamisen jälkeenkin ”Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyvät hyvinä ja jatkuvasti kehittyvät”.
Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan löytynyt, ja keskusteluja päätettiin jatkaa.
Kaiken tämän ja paljon muuta Kekkonen pani paperille luottaen siihen, etteivät valtiosalaisuudet vuoda. Kekkonen osasi asiat, hänellä oli hyvä muisti ja hän oli taitava kirjoittaja. Kolmetoista liuskaa pitkä muistio oli alusta loppuun kirjoitettu selkeästi ja johdonmukaisesti.
Kun Högnäsin uutinen ilmestyi lokakuun lopussa 1972, siitä syntyi valtava kohu Suomessa ja ulkomailla. Suomettumispuheet saivat lännessä lisää pontta, mikä oli kiusallista.
Suomalaisille uutinen oli tajuntaa avartava lukukokemus. Koko sodanjälkeisen ajan, lähes kolmekymmentä vuotta, suomalaiset olivat joutuneet kuuntelemaan hymistelyä ja fraaseja hyvistä naapurisuhteista. Nyt suhteiden oikea tola tuli kerralla selväksi: suurvaltanaapurin mielestä Suomi kuului sen etupiiriin, ja naapuri tarrasi omaansa lujasti kiinni.
Presidentti Urho Kekkonen ei julkisesti kommentoinut vuotoa mitenkään. Kommentoinnin sai hoitaa ulkoministeriö, joka yritti vähätellä vuodon merkitystä.
Onneksi Kekkonen piti päiväkirjaa, josta nyt voi lukea, mitä vuodon jälkeen tapahtui Tamminiemessä.
Uutisen julkaisupäivänä Kekkonen kutsui luokseen Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Viktor Maltsevin ja pyysi vuotoa anteeksi. Seuraavien viikkojen aikana Kekkonen tapasi lähes päivittäin joko Maltsevia tai lähetystöneuvos Mihail Kotovia, joka oli KGB:n residentti eli päällikkö Helsingissä ja Kekkosen yhdysmies neuvostojohtoon.
Kekkosta huolestutti, mitä Kremlissä mietittiin vuodosta. Tilanne oli hänellekin uusi ja hämmentävä. Tärkeät keskustelut eivät koskaan aikaisemmin olleet vuotaneet tällä tavalla julki.
Kekkonen ei yrityksistään huolimatta päässyt selville, mitä Kremlissä oikein ajateltiin. ”Mikä perkele on tullut väliin”, Kekkonen tuskaili päiväkirjaansa 3. joulukuuta ja epäili syyksi vuotoa.
Samaan aikaan pääministeri Kalevi Sorsan (sd) punamultahallitus valmisteli kuumeisesti poikkeuslakia, jolla Kekkosen presidenttikautta olisi jatkettu vuodesta 1974 vielä neljällä vuodella. Jatkokautta pidettiin välttämättömänä, jotta suhteet Neuvostoliittoon pysyisivät kunnossa ja EEC-sopimus saataisiin aikaa myöten voimaan.
Kiireellisen poikkeuslain säätäminen vaati eduskunnassa viiden kuudesosan enemmistöä, johon hallitus tarvitsi myös suurten oppositiopuolueiden Skdl:n ja kokoomuksen tukea.
Skdl, kommunistit ja kansandemokraatit tukivat poikkeuslakia, mutta kokoomuksen eduskuntaryhmä oli kahtia. Osa kansanedustajista vastusti. Näytti siltä, ettei poikkeuslaista tulisi mitään.
Kekkonen ei olisi ollut Kekkonen, jos hän olisi lannistunut. Joulukuun 14. päivänä hän teki yllätysvedon.
Kekkonen ilmoitti peruvansa lupauksensa olla käytettävissä presidenttinä vuoden 1974 jälkeenkin. Syyksi hän ilmoitti Zavidovo-vuodon. Luottamukselliset keskustelut neuvostojohdon kanssa olivat vuotaneet, ja vuoto saattaa heikentää Suomen suhteita Neuvostoliittoon, Kekkonen arveli.
Presidentin ilmoitus oli monikärkiohjus. Yksi ohjus osui kokoomuksen eduskuntaryhmään, jossa pelästyttiin, miten EEC-sopimuksen kävisi, jos Kekkonen ei jatkaisi. Kokoomukselle ja sitä lähellä olleille vientiteollisuuspiireille EEC-sopimus oli kaikki kaikessa. Vienti länteen tyrehtyisi, jos sopimusta ei saataisi aikaan. Kekkosen ilmoituksen jälkeen poikkeuslakia epäröineet kansanedustajat taipuivat, ja kokoomuksen ryhmästä löytyi riittävä enemmistö poikkeuslain hyväksymisen taakse.
Toinen ohjus osui Kremliin. Neuvostojohto halusi Kekkosen jatkavan presidenttinä, vaikka harasikin EEC-sopimusta vastaan. Brežnev ja kumppanit joutuivat myöntämään, ettei Urho Kekkosta parempaa miestä Suomen presidentiksi ollut näköpiirissä.
Uutisvuodon aiheuttama usva Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa hälveni joulukuun lopulla, kun presidentti Kekkonen ja pääministeri Sorsa matkustivat yhdessä Moskovaan ja tapasivat neuvostojohtoa.
Heti neuvottelujen aluksi Kekkonen pyysi anteeksi vuotoa ja Brežnev vastasi hyväntahtoisesti, ettei sille voinut mitään. Hän kuittasi asian muistuttamalla, ettei ”surullisempaa tarinaa ole kuin Roomeon ja Juulian”. Suomalaiset neuvottelijat eivät ehkä täysin ymmärtäneet Brežnevin mainitseman vanhan rakkaustarinan yhteyttä Zavidovo-vuotoon mutta nauroivat sille helpottuneina. Voi olla, että sitä ei ymmärtänyt kukaan muukaan.
EEC-sopimuksesta oltiin edelleen eri mieltä. Kompromissina sovittiin sopimuksen voimaantulon lykkäämisestä ja neuvottelujen jatkamisesta.
Tapaamisen lopuksi julkistettiin yhteinen tiedote, jossa todettiin, että neuvottelut olivat lujittaneet Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä, yhteisymmärrystä ja luottamusta.
Moskovasta palattuaan Kekkonen perui kieltäytymisensä jatkokaudesta. Tammikuun 17. päivänä 1973 eduskunta hyväksyi äänin 170—28 poikkeuslain, jolla Kekkosen toimikautta jatkettiin ilman vaaleja maaliskuusta 1974 maaliskuuhun 1978.
Suomen ja EEC:n välinen sopimus hyväksyttiin vuoden 1973 syksyllä sen jälkeen, kun Kekkonen oli vihdoin saanut Neuvostoliiton johtajilta lupauksen, ettei sopimuksen solmimisesta seuraisi enää murinoita kummempaa. Eduskunnan äänestyksessä sopimusta vastaan äänesti oppositiosta Skdl:n ryhmä. Seitsemän hallituspuolue Sdp:n sopimusta vastustanutta kansanedustajaa äänesti tyhjää.
Sopimusta hyväksyessään presidentti, hallitus ja eduskunta antoivat vakuutuksen hyvien suhteiden jatkumisesta Neuvostoliiton kanssa.
Myös Zavidovo-vuodon selvittelyt kestivät lähes vuoden. Niistä paisui valtava urakka, kun viranomaiset yrittivät saada kuulusteluissa selville, kuka oli vuotanut salaisen asiakirjan Tor Högnäsille. Myös Högnäs joutui kuulusteluihin. Häneltä yritettiin tivata uutisen lähdettä. Sodan käynyt 50-vuotias kokenut lehtimies ei kertonut mitään. Hän piti kiinni toimittajan lähdesuojasta, joka oli kirjattu Suomen lakiin vuonna 1966.
Kuulusteluissa paljastui kiusallinen seikka. Monet salaisen muistion saaneet olivat rikkoneeet salassapitomääräyksiä ja näyttäneet sitä ulkopuolisille ja jopa ottaneet kopioita.
Kuulustelujen jälkeen oikeuskansleri Risto Leskinen määräsi, että ulkomaankauppaministeri Jussi Linnamo (sd) oli vietävä valtakunnanoikeuteen. Presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki (sd) ja ylijohtaja Seppo Lindblom (sd) oli asetettava raastuvanoikeudessa syytteeseen salassapitorikoksesta.
Lopulta Linnamo ei joutunut valtakunnanoikeuteen, koska hänen rikettään pidettiin vähäisenä eikä hän ollut vuotaja. Linnamo kuitenkin erosi ministerin tehtävistä. Jyränki ja Lindblom saivat raastuvanoikeudessa sakkotuomiot salaisen asiakirjan huolimattomasta käsittelystä.
Antero Jyränki joutui luottamuspulan takia eroamaan tasavallan presidentin kansliapäällikön paikalta. Häntä on vuosikymmeniä epäilty vuotajaksi, mutta pitävää näyttöä hänen syyllisyydestään ei ole saatu. Jyränki kuoli pari vuotta sitten 86-vuotiaana.
Syksyllä 1993 kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd) paljasti kirjassaan Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan antaneensa Kekkosen muistion tiedot Högnäsille. Tuomioja kertoi ajatelleensa, että voisi näin estää sekä EEC-sopimuksen että poikkeuslain, joita kumpaakin hän vastusti ankarasti. Vuodon lopputulos oli juuri päinvastainen.
Tuomioja ei kertonut, keneltä hän sai tiedot. Tuomioja oli välikäsi, sillä hän ei kuulunut Kekkoseen muistiojakelun piiriin. Varsinainen vuotaja on edelleen pimennossa. Vuotajaksi veikattuja on ollut kymmeniä. Hurjin väite on, että vuodon olisi järjestänyt itse Urho Kekkonen.
Jos joku tietää vuotajan — ja todistaa sen — voi ottaa yhteyttä allekirjoittaneeseen. Toimittajan lähdesuoja pitää.
Kekkosen kuuluisa muistio hänen keskusteluistaan Neuvostoliiton johtajien kanssa Zavidovossa
Unto Hämäläinen, teksti
Lauri Malkavaara, tekstin editointi
Tuomas Peltomäki, podcastin lukija
Ea Vasko, ulkoasu
JULKAISTU 1.10.2022 © Helsingin Sanomat