Vihdoinkin tanssit
Kansanedustaja Anna Kontula on intohimoinen lavatanssija. Mutta miten sujuvat tuoreelta tiede- ja kulttuuriministeriltä Petri Honkoselta foksi ja fusku?
Eveliina Mäntylä HS, teksti
Juhani Niiranen HS, kuvat ja videot
Aluksi lentävät tanssikengät jalasta.
Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula astelee paljain jaloin hiekkatien poikki tuoreen tiede- ja kulttuuriministerin Petri Honkosen viereen, jotta valokuvaaja voi ottaa heistä kuvan koivujen edessä.
”Tanssikengät menevät pilalle hiekassa! Niiden pohjat on tehty säämiskästä”, Kontula selittää.
Helsinki Paviljongin eli Pavin parkkipaikka on jo täyttynyt autoista. Pavi sijaitsee nimestään huolimatta Vantaan Itä-Hakkilassa. Tanssipaikan perustamisen aikaan vuonna 1965 alue kuului Helsingin maalaiskuntaan.
Nyt Pavilla ovat alkamassa keskiviikkotanssit, ja kohta Kontulan ja Honkosen on tarkoitus tanssia yhdessä.
Kontulalle Pavin lava on tuttu. Onhan hän intohimoinen lavatanssija ja harrastanut lajia jo 17-vuotiaasta lähtien. Vajaat kymmenen vuotta sitten hän tapasi täällä nykyisen puolisonsa.
Mutta miten kulttuuriministeri taipuu tanssiin? Ennen Honkosen saapumista Kontula on paljastanut olevansa epävarma tuoreen ministerin tanssitaidoista.
Vaikka Honkosen tanssitaidot ovat Kontulalle arvoitus, paljon voi kuulemma päätellä jo pelkästä vaatetuksesta.
”En esimerkiksi hae tanssimaan miestä, jolla on puvuntakki. Tanssiessa tulee sen verran hiki.”
Onneksi Honkosella on yllään valkoinen kauluspaita.
Nopeasti käy ilmi, ettei 34-vuotias ministeri ole mikään noviisi. Jyväskylän lähellä, 9 000 asukkaan Saarijärvellä varttunut Honkonen osallistui 13-vuotiaana lavatanssikurssille äitinsä kanssa.
”Minun aloitteestani. Siitä ei tosin meinannut oikein kyllä tulla mitään, kun meillä meinasi tulla aina riitaa”, Honkonen kertoo Pavin terassilla.
Teininä ja etenkin täysi-ikäisenä hänellä oli tapana käydä Keski-Suomen tanssilavoilla kavereidensa kanssa.
”Niin että sulla on kuitenkin lavatanssihistoria, noni!” Kontula hihkaisee väliin.
Honkonen jatkaa, ettei nuorena lavoilla välttämättä tullut tanssittua ”niin kauheasti”.
”Mutta sinne kokoonnuttiin ja siellä juhlittiin. Ryypiskeltiin ja näin poispäin. Mutta välillä tanssittiinkin kyllä.”
Viimeksi hän on ”käynyt vähän pyörähtelemässä” muutama päivä sitten keskustan puoluekokouksessa Lappeenrannassa.
Kontula sanoo, että tanssikulttuurin puuttuminen on ainoa asia, joka häntä vasemmistoliitossa harmittaa. Jos hän toivoo tanssivansa jonkun kansanedustajan kanssa, pitää pari etsiä muista puolueista.
”Konservatiivisemmilla puolueilla on jätetty tällaisia perinteitä.”
Honkosen mukaan kaikki keskustalaiset, tai ainakin vähän vanhempi sukupolvi, osaavat tanssia edes jonkin verran. Se on ymmärrettävää. Maaseudulla tansseissa käyminen on kuulunut nuorison huvituksiin pidempään kuin kaupungeissa.
Kontula päätyi lavatanssin pariin osittain pakosta. Hän oli lintsannut lukiossa niin monelta liikuntatunnilta, ettei opettaja ollut päästää häntä kurssista läpi. Kompensaatioksi Kontula sai sovittua, että hän hankkisi tanssikortin ja kävisi tanssimassa lavoilla.
Tanssilavaksi valikoitui Tampereen pääkirjaston Metson takana sijaitseva Hepokatti-niminen tanssipaikka, koska sinne pääsi helposti ilman omaa autoa. Alkoholia ei tarjottu, ja tansseja oli hyvin myös päiväsaikaan. Paikkaa pyöritti Tampereen raittiusseura.
Nykyään kaikki tanssit ovat Kontulan mukaan ikään kuin raittiustansseja. Vaikka tanssipaikassa myytäisiinkin alkoholia, ei humalaisia juuri näy. Ihmiset tulevat tanssimaan eivätkä ryyppäämään. Pavilla ei ole myyty alkoholia koskaan.
Kontulalle tanssissa on ollut kyse ennen kaikkea liikunnasta. Urheilu ei ole kiinnostanut muuten, mutta tanssi on ollut mielekästä. Siksi hän sanookin olevansa tanssille terveytensä velkaa.
Yleisesti lavatanssien kulta-ajaksi voi Suomessa kutsua toisen maailmansodan jälkeistä aikaa 1960-luvulle asti. Silloin uusia tanssilavoja pantiin pystyyn paljon. Tanssit olivat nuorisolle tärkeitä tilaisuuksia tavata uusia ihmisiä ja löytää seuraa.
Honkosenkin vanhemmat ovat aikoinaan tavanneet lavatansseissa.
Tanssin suosiossa suuret ikäluokat ovat Kontulan mukaan vedenjakaja. Osa kasvoi tanssilavakulttuuriin, toiset eivät. Asuinpaikka vaikutti. 1960-luvulla kaupungistuminen kiihtyi ja uudet musiikkityylit, kuten rock ja pop, kasvattivat suosiotaan.
Kaupunkeihin perustettiin yritysmäisesti ylläpidettyjä tanssiravintoloita, kun taas maaseudulla ihmiset näkivät toisiaan tanssilavoilla, joita järjestöt ja yhdistykset pyörittivät vapaaehtoisvoimin. Urheiluseurojen lisäksi tanssilavoja ylläpitivät etenkin poliittiset yhdistykset.
Pavin perusti vuonna 1965 Suomen kommunistinen puolue (SKP). Sen Uudenmaan piirijärjestö omistaa tanssipaikan yhä. Tontti kuuluu Vantaan kaupungille, joka vuokraa sitä SKP:lle.
Kun Honkonen kuulee Pavin historiasta, hänen silmänsä pyöristyvät tiedosta.
”Oho! Mutta en toisaalta odottanutkaan, että paikallinen keskusta pyörittäisi tanssilavaa Vantaalla. Että ei tämä sinänsä ole mikään yllätys.”
Politiikka ja tanssilavakulttuuri kietoutuvatkin Suomessa olennaisesti toisiinsa, vaikkei sitä ensin ehkä arvaisi.
”Väitän, että koko suomalainen kansalaisyhteiskunta ja politiikka olisi aivan erilaisia, jos järjestöillä ei olisi ollut vuosisadan alussa sisäänheittotuotteena tansseja”, Kontula sanoo.
Järjestöjen tilaisuuksissa pidetyt tanssit houkuttelivat mukaan etenkin nuoria.
”Sen takia on muodostunut niin valtavia kansanliikkeitä. Eivät ihmiset todellakaan tulleet sinne kuuntelemaan vierailevia puhujia.”
Sekä Kontulalla että Honkosella on historia hallussa. Honkonen on historian ja yhteiskuntaopin opettaja, Kontula sosiologi.
Myös verotus vaikutti. Poliittisia tilaisuuksia verotettiin helläkätisemmin kuin hupitilaisuuksia. Järjestöjen tansseissa liput maksoivat siksi vähemmän.
Käytännössä tämä tarkoitti Kontulan mukaan sitä, että ainoat tilaisuudet, joissa pystyi tapaamaan toisia nuoria, olivat poliittisia.
Sitten on tietysti vuosien 1939–1948 tanssikielto, jota ei voi oikein edes verrata taannoiseen koronapandemian aikana pystytettyyn tanssi- ja laulukieltoon.
Muualla Euroopassa ei ollut toisen maailmansodan aikaan yhtä ehdotonta ja pitkäkestoista tanssikieltoa kuin Suomessa.
Tanssimista pidettiin sopimattomana aikana, jolloin sotilaita kuoli rintamalla ja kansa taisteli oikeudestaan omaan maahan. Kieltoa kannattivat etenkin uskonnolliset piirit, virkamiehet ja sivistyneistö. Ne olivat huolissaan kansalaisten moraalista.
Vaikka tanssiminen oli kiellon aikaan rikos, josta sai sakkoja tai jopa vankeutta ja jonka tuomioista tiedotettiin lehtien rikosuutisissa, oli kiellon rikkominen melkeinpä kansalaisvelvollisuus. Tämä kerrotaan Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan Finlandia-palkitussa kirjassa Kielletyt leikit.
Tanssimisesta rangaistiin vuosittain tuhansia ihmisiä.
Honkonen kertoo, että hänen isovanhempansa tanssivat kiellosta huolimatta. Tiettävästi pariskunta ei jäänyt tansseistaan kiinni.
Kuten ei Kontulan isoäitikään. Hän oli myös mukana järjestämässä salatansseja.
”Meidän suku on vanha kommunistisuku, ja kommunistit järjestivät silloin salatansseja säännöllisesti.”
Isoäiti oli Kontulan mukaan ”aika hyvä tanssija”. Yksinhuoltajaksi jäätyään hän tosin pääsi tanssimaan vain harvoin. Tämä teki isoäidistä tarkan tanssiajastaan. Jos tanssi ei sujunut parin kanssa, isoäiti lopetti tanssin ja jätti parin seisomaan lattialle. Se on karmea lavatanssien etikettivirhe.
”En tiedä ketään muuta, joka olisi toiminut niin, että jättää tanssit kesken toisen kanssa kesken kappaleen, ellei ole raskauttavaa syytä”, Kontula sanoo.
Tavallisesti yhden parin kanssa tanssitaan aina kaksi kappaletta, ellei muusta sovita. Kontula kertoo, että hän on lopettanut tanssit kesken muutaman kerran, jos pari on ”ollut niin humalassa tai alkanut kähmiä tai molempia”.
Tanssikiellon aikaan vuonna 1944 sisäministeriö antoi poliisiviranomaisille luvan myöntää erityisiä huvilupia tanssiin.
Sisäministeriön mukaan tansseja sai järjestää vain aatteellinen rekisteröity yhdistys tai ”yleishyödyllisiä tarkoitusperiä palveleva yhteisö”.
Yleiset tanssit sallittiin vuodenvaihteessa 1944–45, mutta alkoholia myyvissä ravintoloissa tanssi oli kiellettyä syyskuuhun 1948 asti.
Tanssikiellon juuret yltävät 1800-luvulle, jolloin musiikin tahdissa toiseen ihmiseen nojailu oli herättänyt huolta etenkin sivistyneistössä ja kristillisissä piireissä. Paritanssiinhan vielä kuuluu perinteisesti se, että sitä tanssivat entuudestaan tuntemattomat mies ja nainen. Ajateltiin, että tanssi uhkaa seksuaalimoraalia ja on siten tie turmelukseen.
Tanssi on kehollista toimintaa, liikettä ja kosketusta. Siinä aistitaan tanssiparin tuoksu ja ruumiinlämpö. Hikiset kämmenet.
Uskottiin, että tällainen kosketus johtaisi seksiin ja lopulta koko kansaa uhkaaviin lopputuloksiin: aviottomiin lapsiin, heikentyneeseen perimään ja sukupuolitautien leviämiseen. Tansseista tangoa pidettiin erityisen seksuaalisena.
Ajalle ominaisesti myös kaksinaismoralismi kukoisti. Tyttöjen ja naisten nähtiin olevan vastuussa, jos tapahtui niin sanotusti sopimattomuuksia. Jos mies ei pystynyt pidättelemään itseään, oli naisen täytynyt käyttäytyä viettelevästi.
Sisällissodan jälkeen tanssia syytettiin milloin mistäkin: maallistumisesta, liiallisesta nautinnonhakuisuudesta ja itsekkyyden kasvusta. Valkoisten voiton jälkeen kansan ihanteeksi nousi kontrolli, ja sitä tanssi kaikessa hauskuudessaan tietenkin uhkasi.
Sivistysseurojen suhtautumisessa tanssiin työväenliike oli poikkeus. Sen järjestöjen iltamissa tanssi oli osa ohjelmaa alusta alkaen, vaikka joitain alueellisia eroja olikin. Sisällissodan jälkeen tosin myös työväenliikkeessä alettiin suhtautua tanssiin kielteisemmin kuin aiemmin. Taustalla oli työväenliikkeen raittiusjärjestöjen ja kristillisen liiton näkyvämpi rooli.
Nykyään lavatanssit ovat yksi epäpoliittisimmista asioista, eikä Pavillekaan ole tultu puhumaan politiikasta.
Mutta tekisikö Honkosen ja Kontulan silti mieli ottaa joitain asioita puheeksi? Edustavathan he monessa asiassa vastakkaisia mielipiteitä.
”Ei”, molemmat vastaavat yhteen ääneen.
Kontula sanoo, ettei poliitikoilla ole tapana puhua tällaisissa tilanteissa juurikaan politiikkaa.
”Meillä on politiikan maailmassa aika selvät säännöt siihen, mitkä ovat politiikan puhumisen paikkoja ja mitkä taas eivät. Jos syön aamupalaa eduskunnan kuppilassa, kukaan ei lätkäise valmiuslakia eteeni ennen kuin olen saanut puuroni syötyä. Se ei ole soveliasta.”
Honkonen sanoo, ettei esimerkiksi eduskunnan saunassa puhuta politiikkaa, ainakaan ”asia-asiaa”. Vitsailua ja keventämistä voi olla. Korkeintaan henkilökysymyksillä spekulointia.
Tästä Kontula on kirjoittanut vuonna 2018 ilmestyneen Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä -kirjan. Honkonen kertoo lukeneensa sen.
”Normaalissa työpaikassa on yleensä mahdollista puhua töistä ilman, että mennään konfliktin syvään päätyyn. Kun taas politiikassa se on aina kulman takana odottamassa”, Kontula sanoo.
Honkonen mainitsee, että tästä huolimatta on olemassa kansanedustajia, jotka eivät kunnioita tätä sääntöä vaan alkavat saunassa tai lounaalla ”länkyttämään sitä samaa asiaa, mitä he länkyttävät muualla”.
”En minä ainakaan sellaisten seuraan mene.”
Aktiivisimmin Kontula kävi lavatansseissa noin kymmenen vuotta sitten. Välillä hän tanssi jopa muutaman kerran viikossa. Kun hänet valittiin kansanedustajaksi vuonna 2011, alkoivat kerrat huveta. Yksi syy oli se, että usein ”siellä joutui töihin”.
Kontulan mukaan on tärkeää, että Suomessa ihmiset pystyvät puhumaan poliitikoille missä tahansa.
”Mutta tanssiminen on sellaista, että sinne on tultu tanssimaan eikä puhumaan.”
Ihan pian onkin aika tanssia. Jännittääkö?
Kontula sanoo, että enää ei jännitä. He saivat Honkosen kanssa ”kuivaharjoitella” samalla, kun valokuvaaja otti heistä kuvia tähän juttuun.
”Tänne tullessa jännitti, että osaako Petri tanssia, mutta kyllä mä nyt jo tiedän, että se osaa.”
Honkonen vaikuttaa hämmentyneen ilahtuneelta.
”Niinkö? Vaikka ei olla vielä tanssittukaan.”
Kontulan hinku lavalle on selvästi kova. Viimeksi hän oli lavatansseissa ennen koronapandemiaa, eli noin kaksi ja puoli vuotta sitten.
Kontula kysyy, saako hän mennä lavalle tanssimaan parit tanssit jo edeltä.
Kyllä se käy. Kontula häviää sisälle.
Honkonen jää vielä istumaan terassille. Hän kertoo, että opetus- ja kulttuuriministeriö on juuri parahiksi aloittanut hankkeen, jonka tarkoitus on edistää lavatanssikulttuuria. Hankkeessa on mukana kuusi lavaa. Mistään laajasti käytettävissä olevasta avustuksesta ei ole kysymys, vaan tarkoituksena on edistää kulttuurimatkailua.
Yksi hankkeeseen kuuluva lava on Syvälahden viihdekeskus Kangasniemellä Etelä-Savossa. Honkonen on ollut siellä kerran juhannuksena.
”Jari Sillanpää esiintyi silloin. Hänellä oli niin paljon lavatehosteita, että yhtäkkiä sulakkeet paloivat ja sähköt sammuivat”, Honkonen muistelee.
Honkosen lempitanssi on reipas jenkka, jota hän tanssi viime juhannusyönä kaveriporukan kanssa nurmikolla.
Kontulan puheista Honkonen jäi miettimään sitä, miten paritanssit ovat olennainen osa Suomen poliittista heräämistä ja järjestökulttuuria.
Honkonen sanoo, että vaikka tanssilavoja on ylläpidetty erilaisilla aatteellisilla taustoilla, ei ainakaan hänelle ole välittynyt sellaista tietoa, että tämä olisi vaikuttanut kävijöihin. Moni ei varmaankaan edes tiedä suosikkilavansa aatteellisesta taustasta.
Keskeistä on kuitenkin tanssi.
Honkonen miettii, kehtaako hän sanoa ”yhtä asiaa”. Mutta sanoo kuitenkin.
”Tanssi on aika... yllättävän henkilökohtainen asia”, hän aloittaa.
”Siinä on vieras ihminen, ja sä otat siitä kiinni ja näin. Se on erikoinen juttu.”
Honkosen mukaan koskettaminen on suomalaisille vaikeaa.
”Minähän tulen kulttuurista, jossa ei halata. Kättely on ainoa tapa, jolla kosketetaan. Totta kai on vähän tässä elämän myötä omat tavatkin muuttuneet, vapautuneet siinä mielessä.”
Paritanssin erottaa muusta ihmisten välisestä kanssakäymisestä se, että siinä on hyvin selkeä etiketti. Ensiksi kysytään lupa, sitten tanssitaan yhdessä kaksi tanssia ja sanotaan heipat. Siksi se ehkä sopii kansalle, joka ei perinteisesti osaa smalltalkata ja karttaa koskettamista.
Anna Kontula tosin sanoi aiemmin, että esimerkiksi Helsingissä halailtiin ennen koronaa ”epäilyttävän paljon”. Honkonen on samaa mieltä.
”Kyllä, täällä on ihan eri kulttuuri.”
Terassille kantautuvat lavalla esiintyvän Sinitaivas-yhtyeen sävelet. Ministerin pää alkaa heilua varovaisesti musiikin tahdissa.
Alkaako tehdä mieli mennä tanssimaan?
”Kieltämättä kyllä. Jännittää, että mä en osaa. Mutta ehkä mä osaan.”
Pavin pienemmässä salissa ihmiset tanssahtelevat toisissaan kiinni ja kiertävät koivun runkoa esittävää tolppaa. Akvaarioksi kutsuttua salia ympyröivät isot ikkunat, joista ainakaan yhdessä ei ole lasia ollenkaan, vaan ulkoilma virtaa vapaasti sisään.
Osalla tanssijoista on silmät kiinni, kun ison salin puoleisella lavalla Sinitaivas-yhtye esittää Juhani Markolan tunteikasta Sua syleilen -iskelmäbiisiä. Tätä voi tanssia esimerkiksi foksin askeleilla.
Nyt on Kontulan ja Honkosenkin viimein aika astua muiden sekaan.
Koska nyt on keskiviikko ja sekahakupäivä, kaikki saavat pyytää toisiaan tanssimaan. Perjantaisin ja sunnuntaisin täällä tanssitaan perinteisellä mallilla, eli tunnin ajan on naisten haku, muuten miehet pyytävät tanssimaan.
Mutta ei sekään ehdotonta enää nykypäivänä ole. Nykyisin monet tanssiharrastajat myös puhuvat Kontulan mukaan mieluummin viejistä ja seuraajista kuin miehistä ja naisista.
Honkonen ja Kontula keinahtelevat tanssin tahtiin mallikkaan näköisesti. Pari kerää selvästi katseita.
Yksi tanssija tulee kysymään, että eikös tuo tuolla ole Anna Kontula.
”Mutta kuka tuo toinen on?” hän kysyy ja nyökäyttää päätä Honkosen suuntaan.
Kontula kertoi aiemmin puhelimessa, että aikoinaan Pavilla puhuttiin ”Stokkan ja Elannon penkeistä”.
”Ensimmäisellä olivat ne, jotka kuvittelivat osaavansa tanssia tai olivat niin hyvännäköisiä, ettei heidän tarvinnut osata tanssia. Toiset laskivat itsensä tavalliseen tanssikansaan kuuluviksi.”
Istumalla Stokkan penkillä tanssija ilmoitti olevansa kykeneväinen tanssimaan hyvin esimerkiksi kädenalustansseja, kuten fuskua ja jivea.
Nyt vastaavia penkkejä on vaikea tunnistaa.
Silloin kun Kontula kävi paljon tansseissa, hän hyödynsi sosiologin osaamistaan. On nimittäin ”vahvaa näyttöä” siitä, että miehet erottavat punaisen värin muita paremmin.
Siksi Kontulalla oli tapana pukea päälleen aina punainen mekko. Yhdessä vaiheessa hän ”meni niin pitkälle”, että teetätti itselleen punaisia mekkoja urheilukankaasta, jotta ne olisivat näyttävyyden lisäksi mukavia päällä.
Tähän iltaan kaapista ei löytynyt sopivaa punaista mekkoa.
”No? Luonnistuiko se? Luonnistuuko laji häneltä?”, Honkosen erityisavustaja Klaara Tapper utelee Kontulalta innoissaan neljännen tanssin jälkeen.
”Ilman muuta. Me sovimme jo tanssikerhon perustamisesta eduskuntaan uudestaan”, Kontula ilmoittaa.
Idea tanssikerhoon syntyi toisen kappaleen, lattaripohjaisen foksin, aikana. Honkonen sanoo, ettei sen tanssiminen meinannut häneltä oikein sujua, koska hän ei ehkä keskittynyt tarpeeksi.
Kontulan mukaan tanssi alkoi mennä pieleen vasta siinä vaiheessa, kun Honkonen laskeskeli, kenet he saisivat tanssikerhon rahastonhoitajaksi.
”Politiikka pilasi”, Honkonen sanoo.
”Tanssi on kivaa, mutta eihän se nyt sentään järjestöbyrokratialle pärjää”, Kontula jatkaa.
Nyt lavalla soi Honkosen suosikki jenkka. Tämän tanssin he jättävät väliin, koska Kontula inhoaa jenkkaa.
”Jenkassa pitäisi olla tosi hyvä, että sitä voisi tanssia ilman hengästymistä. Isoäitini osaa tanssia jenkkaa niin, että hänen niskansa on aivan viileä, kun hän tulee tanssilattialta.”
Kontulan ja Honkosen lisäksi myös moni muu on jättänyt tanssilattian. Poliitikot muistuttavat, että tässä salissa tanssivat nyt selvästi parhaat tanssijat, sellaiset, jotka käyvät tanssikouluissa. Sen näkee paitsi sulavista liikkeistä ja runsaista kädenalituksista, myös kengistä. Monilla on ammattilaisten tapaan tossumaiset tanssikengät.
Kontula kertoo, että silloin kun hän 17-vuotiaana alkoi käydä lavoilla, ei naisilla ollut koskaan korottomia kenkiä.
Nyt urheilullisuus on lisääntynyt.
”Lavoilla on menty bileistä harrastukseen”, Kontula sanoo.
Jenkan jälkeen on vuorossa valssia, tai siis todella, todella hidasta valssia, kuten Honkonen ja Kontula vuorotellen toistelevat.
Kahden valssin jälkeen Kontula kertoo opettaneensa Honkoselle isoäitinsä niksin. Isoäiti neuvoi, että pään päälle pitää kuvitella kalakeittolautanen, jotta ryhti pysyy oikeassa asennossa. Keitto ei saa läikkyä lautaselta.
”Tämän jälkeen sä et tanssi elämässäsi yhtäkään valssia ilman kalakeittolautasta.”
Lähteenä käytetty Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan teosta Kielletyt leikit (Atena, 2020)
Eveliina Mäntylä, teksti
Juhani Niiranen, kuvat ja videot
Päivi Niemi, tekstin editointi
Pinja Saarela, ulkoasu
JULKAISTU 26.6.2022 © Helsingin Sanomat