Pakko saada diagnoosi

Etenkin nuorehkot naiset diagnosoivat nyt itselleen tarkkaavuushäiriötä enemmän kuin koskaan ennen, sanoo psykiatrian professori Jyrki Korkeila. Useimmilla keskittymisvaikeudet johtuvat kuitenkin ihan muusta.

Kaisa Hahto HS, teksti

Ville-Veikko Kaakinen HS, kuvat

Ajatus harhailee Teams-palaverissa.

Kirjoittaminen katkeilee, kun sormi ja mieli hakeutuvat someen tuon tuostakin.

Takuulla keskityn ainakin huonommin kuin tuo tehokas työkaverini!

Onko tämä ihan normaalia, vai voisiko minullakin olla tarkkaavuushäiriö?

Ennätyksellisen moni suomalainen pohtii nyt tähän tyyliin.

Se näkyy psykiatrian professori Jyrki Korkeilan ja hänen kollegoidensa vastaanotolla.

”Välillä lähes kaikki asiakkaat ovat liikkeellä samalla asialla”, sanoo Korkeila.

Hän tekee vastaanottotyötä noin kaksitoista tuntia viikossa, minkä lisäksi osastokiertoja.

Adhd: tä itsellään epäilevien määrä on suorastaan räjähtänyt pandemian aikana, kertoo Korkeila.

Korkeila ei ole aiemmin kokenut vastaavaa. Hän kertoo diagnosoineensa adhd:tä ja kouluttanutkin siitä ammattilaisia 1990-luvulta lähtien.

Vaikutuksensa on toki sillä, että julkisuudessa kerrotaan ihmisistä, joiden elämä on mullistunut, kun he ovat aloittaneet adhd-lääkityksen.

Se ei ole kuitenkaan ainoa syy, sanoo Korkeila.

Erityisesti 20–40-vuotiaat naiset sovittelevat itseään nyt tarkkaavuushäiriö add:n oirekirjoon, kertoo Korkeila.

Add on adhd:n alalaji, jolle on ominaista kyvyttömyys keskittyä yhteen asiaan pitkään. Ne, joilla add on todettu, kokevat usein, että mielessä käy jatkuva kohina. Se ei anna hetkenkään rauhaa, kuvailee Korkeila.

Add: hen ei useinkaan liity ylivilkkautta, joka on adhd:n tunnetuimpia oireita. Add ei Korkeilan mukaan niin sanotusti näy päällepäin.

”Yleensä nämä henkilöt ovat mieluummin sisäänpäin vetäytyneitä kuin levottomia”, sanoo Korkeila.

Julkisuudessa on tuotu esiin sitä, että tyttöjen ja naisten adhd tunnistetaan huonommin kuin poikien ja miesten.

Se on aivan totta, sanoo Korkeila. Tyydyttämätöntä hoidon tarvetta on edelleen, etenkin naisilla. On hyvä, että asiasta puhutaan. Etenkin lapsilla ja nuorilla adhd on tärkeä tunnistaa ja hoitaa.

Nyt diagnoosia itselleen maalailevat kuitenkin myös aikuiset, joilla häiriötä ei ole, Korkeila jatkaa.

Kun kyse on oikeasta, neuropsykiatrisesta tarkkaavuuden häiriöstä, on yleensä vaikeuksia selvitä työtehtävistä ja opinnoista.

Jos yrittää lukea tenttiin, muutaman minuutin jälkeen ajattelee jo ihan muuta, kuvailee Korkeila.

”Se käy niin huomaamattomasti, että vaikka olisi lukenut pari sivua eteenpäin, mitään ei ole jäänyt mieleen.”

Kun on ”tosi kysymyksessä”, on hyvin vaikea saada kahlattua kirjaa loppuun asti. Osa ei pysty katsomaan elokuvaakaan kokonaan. Keskusteluissa voi tipahtaa kärryiltä niin, että unohtaa täysin, mikä aihe olikaan.

”Kun tässä nyt puhun, niin ryhtyisit yks kaks ajattelemaan kukkien poimimista kesällä ja kysyisit yhtäkkiä, että mistä me puhuttiinkaan”, kuvailee Korkeila.

Teamsissa pinnistely ei ole ihmisen lajityypillistä toimintaa.

Samankaltaisia muistitoimintojen ja keskittymisen ongelmia voivat aiheuttaa myös stressi ja kuormittuminen, samoin ahdistus ja masennus, huomauttaa Korkeila.

Add: ssä oireet ovat kuitenkin jatkuneet läpi elämän systemaattisesti. Vaikeuksia on ollut jo varhaisessa nuoruusiässä.

Koulussa on voinut menestyä hyvin jossakin, mutta tyypillisesti jokin aine on mennyt aivan alakanttiin ja on tarvinnut siinä esimerkiksi tukiopetusta.

Miksi nuorehkot naiset sitten diagnosoivat itselleen add:tä juuri nyt?

Ensinnäkin naisilla on keskimäärin parempi itsereflektion kyky kuin miehillä, sanoo Korkeila. Omia tuntemuksia ”monitoroidaan” tarkasti.

Kun adhd käsitteenä näkyy paljon julkisuudessa, oman elämän vaikeuksia voi alkaa heijastella sen kautta.

Myös adhd-testejä löytää pikaisella googlauksella. Niitäkin saattaa kuitenkin herkästi täyttää sen pohjalta, mitä häiriöstä jo ennalta tietää, huomauttaa Korkeila.

Epäily häiriöstä voi nousta erityisen herkästi silloin, kun vaatimukset kasvavat siitä, mitä ne aiemmin olivat.

Vertailutilanne muuttuu täysin esimerkiksi siinä vaiheessa, kun nuori siirtyy lukiosta yliopistoon. Koulu on saattanut aiemmin sujua mallikkaasti, mutta yliopistossa ei enää erotukaan joukosta niin helposti kuin ennen. Uudet opiskelukaveritkin ovat tottuneet menestymään.

Pärjääminen vaatii aiempaa enemmän keskittymistä, satsausta ja oma-aloitteisuutta.

”Tällaisessa tilanteessa voidaan lähteä epäilemään häiriötä, vaikka kyse on enemmänkin stressistä, joka seuraa opiskelumaailmaan sopeutumisesta ja lisääntyneestä kilpailusta.”

Ne, joilla häiriö todella on, eivät tyypillisimmillään saa vietyä yhtäkään koulutusta loppuun asti, sanoo Korkeila. Työllistyminen ei onnistu, ja arjessa on hankaluuksia.

”Yliepäilyä” on hänen mukaansa kuitenkin enemmän heillä, joiden koulutustaso on melko korkea. He seuraavat mediaa tarkasti, ja mielenterveyden sekä neuropsykiatristen häiriöiden lukutaito on hyvä.

Sama ilmiö pätee myös vaativassa työelämässä.

Sielläkin voi alkaa epäillä, että itsessä on vikaa, vaikka vika olisi työelämän paineissa, sanoo Korkeila.

Hän lähtee selittämään asiaa niinkin kaukaa kuin evoluutiosta.

Ihminen biologisena eläimenä hortoilee Korkeilan mukaan tällä hetkellä itselleen aivan vieraassa ympäristössä.

Geeniperimä ei ole evoluution aikana sopeutunut niin nopeasti kuin ympäristö on muuttunut viimeisten satojen vuosien aikana.

Teamsissa pinnistely ei ole ihmisen lajityypillistä toimintaa.

Täytyy ehkä vain oppia elämään itsensä kanssa.

Ranskalainen filosofi Paul Virilio on kirjoittanut siitä, miten kaikki kiihtyy. Niin työelämän tahti kuin koko muukin elämä. On ihan luonnollista, että aina ei pysty keskittymään, sanoo Korkeila.

”Ympäristöstä tulevat vaatimukset keskittymiseen ovat suurempia kuin mitä luontainen kykymme on.”

Esimerkiksi luennon seuraamiseen ihminen pystyy normaalisti keskittymään 15–20 minuuttia kerrallaan. Sen jälkeen keskittyminen herpaantuu hetkeksi.

”On sikäli omalaatuista, että yliopistossakin luennot kestävät herkästi puolitoista tuntia. Se on valtava ponnistus, mutta sitä ei tule ajatelleeksi.”

Toisaalta juuri adhd on voinut olla hyödyllinen ominaisuus siinä evoluution vaiheessa, kun olemme olleet metsästäjä-keräilijöitä.

Metsästäjälle on ollut etua siitä, ettei seuraa kaikkea kovin tarkkaavaisesti vaan on nopea reagointikyky. Säntäilijä on saattanut saada mehevimmät saaliit.

Tämän päivän kouluympäristöön sellaisen ihmisen on kuitenkin vaikea sopeutua.

Koska elämme niin vieraassa ympäristössä, luonnollista on myös kokea asioita vastenmielisiksi, sanoo Korkeila. Sen selittämiseen ei tarvita minkäänlaista diagnoosia.

Vieras ympäristö aiheuttaa stressiä ja painetta.

”Tämä on aikamoinen tilanne, kun pitää suoriutua töissä hyvin, kotona on lapset ja puolison kanssakin pitäisi tulla toimeen.”

Vertailu muihin nostaa herkästi epäilyn siitä, että on itse puutteellinen.

Vertailussa on kuitenkin paljon kuvittelua, huomauttaa Korkeila. Voi aliarvioida itseään ja yliarvioida toista tai päinvastoin.

Alansa huippukaan tuskin koskaan ajattelee, että hänellä on kaikki kunnossa, sanoo Korkeila.

Myös ihmiskontaktien vähyys pandemia-aikana näkyy siinä, että niin moni epäilee itsellään tarkkaavuushäiriötä, uskoo Korkeila.

Hänen mukaansa etäily vaikuttaa tarkkaavuuteemme kielteisesti.

Esimerkiksi opiskelija, joka kuuntelee päivästä toiseen luentoja etänä, ryhtyy herkästi hoitamaan samaan aikaan muita asioita.

Lisäksi aikuisikään on tullut sukupolvi, jolle älylaitteet ovat olleet arkipäivää varhaisesta nuoruudesta alkaen. Niin myös sosiaalinen media, jota vilkuillaan silloinkin kun katsotaan samaan aikaan sekä televisiota että keskustellaan.

Korkeila nimittää sitä ”tarpeettomaksi moniajamiseksi”, jota korona-aika on korostanut.

Se rapauttaa keskittymistä.

Moni joutuu suorastaan pikkupaniikkiin, jos puhelin jää kotiin.

Pitkästymisen hetkistä on tullut vieraita. Luppoaika täytetään jollakin.

”Tulee levoton olo, kun asiat eivät etene tai bussia joutuu odottamaan viisitoista minuuttia”, kuvailee Korkeila.

Kun älylaitteeseen jää kiinni, voi tulla samanlaisia oireita kuin tarkkaavuuden häiriössä.

”Kohentaa luovaa ajattelua, kun on mahdollisuus pieneksi hetkeksi pitkästyä.”

Inhimilliseen kommunikaatioon keskittyminen edellyttää katsekontaktia toiseen, sanoo Korkeila.

Etäilyssä sitä ei aidosti ole.

”Se, että on lihassa läsnä, kohentaa keskittymistä siihen, mitä toinen sanoo.”

Korkeilakin on pitänyt paljon luentoja etänä. Siinä on se hyvä puoli, että hänen ei tarvitse matkustaa kotipaikkakunnaltaan Turusta esimerkiksi Rovaniemelle puhumaan.

Silloin puhuessa ei kuitenkaan saa kontaktia ihmisiin.

”Katse osuu aina omaan kuvaan, joka on ruudun alakulmassa. Vaistomaisesti yritän puhua jollekin ihmiselle, mutta se onkin oma kuvani.”

Joillakin monista epäilijöistä voi toki olla esimerkiksi lievä add.

Sille ei Korkeilan mielestä kuitenkaan todennäköisesti tarvitse tehdä mitään, jos opinnot ja työt ovat sujuneet ihan hyvin.

”Pitää seurata käytännön elämän arkisissa yhteyksissä ajankohtaisesti ilmeneviä ongelmia, jotta hoitamisessa on jotain mieltä.”

Ongelmat voivat olla esimerkiksi jatkuvaa tavaroiden hukkaamista, tapaamisten unohtelemista ja laiminlyöntiä laskujen maksamisessa, kertoo Korkeila.

Diagnoosi on pystyttävä tekemään riittävällä varmuudella. Diagnoosistakaan ei suoraan seuraa lääkityksen tarve. Adhd:n oireiden on oltava keskivaikeita eli tavanomaista arkea haittaavia, jotta lääkityksestä todennäköisesti on hyötyä.

Korkeila myöntää, että esimerkiksi tviittaukset siitä, miten adhd-lääkityksen voimin vaikkapa siivoaminen yhtäkkiä sujuu kuin tanssi, voivat houkutella havittelemaan sitä itsellekin.

”Kyllä jokainen ihminen varmasti tunnistaa sen, että kokee välillä siivoamisen tai tiskaamisen vastenmieliseksi tai että jotkut asiat jäävät vähän rempalleen.”

Toisilla ihmisillä elämänhallinta voi persoonallisuuden piirteiden vuoksi olla heikompaa kuin toisilla. Kyse ei tarvitse olla häiriöstä.

”Tällaisella ihmisellä voi olla esimerkiksi suurempaa luovuutta, joka taas puuttuu ihmiseltä, joka on hyvin systemaattinen.”

Sen sijaan, että olisi tila, joka pitää hoitaa, täytyy ehkä vain oppia elämään itsensä kanssa, sanoo Korkeila.

Korkeila kävelee usein huoneessaan edestakaisin puhelinhaastattelua antaessaan. Se auttaa keskittymään.

”Huomaan ihan selvästi, että mun on on helpompi ajatella, kun kävelen.”

Kävely on muutenkin hänen lempiharrastuksiaan. Turussa hän suuntaa usein kävelemään kaupungille.

Korkeila nauttii siitä, miten pandemia-ajan jälkeen muiden ihmisten pariin voi taas lähteä.

”Se tuntuu kivalta, vaikka ei pysähtyisi juttelemaan kenenkään kanssa.”

Mielellään Korkeila myös matkustaa kaupunkeihin, joissa hän kävelee ”valtavasti”.

”Tulee levoton olo, kun asiat eivät etene tai bussia joutuu odottamaan viisitoista minuuttia.”

Lisää liikettä Korkeila suosittelee myös muiden lajitoveriensa työpäiviin.

Jos istuu ja katsoo tiiviisti näyttöpäätettä, puolen tunnin välein tulisi pitää viiden minuutin tauko. Silloin pitäisi nousta seisomaan ja kävellä pari minuuttia.

Olisi myös oltava aikaa vaihtaa työkaverin kanssa muutama sana ihan jostakin muusta kuin työstä. Silloin tarkkaavuus voi siirtyä hetkeksi muualle, jolloin työasioiden aiheuttama kuorma hellittää.

Parasta ei ylipäätään saa irti puristamalla, sanoo Korkeila. Se syntyy, kun välillä on tyhjäkäyntiä.

”Kohentaa luovaa ajattelua, kun on mahdollisuus pieneksi hetkeksi pitkästyä.”

Mitä muuta ihminen eläimenä sitten tarvitsisi lisää vieraassa ympäristössään?

Korkeilan mukaan tarvetta on viime aikoina oivallettukin. Se näkyy siinä, että joogaa ja meditaatiota on ”melkein lisätty vesijohtoveteen”.

Ihmiset etsivät rauhoittumista, jossa on mahdollista tyhjentää mieli ja olla välittämättä vaatimuksista.

”Jotenkin ihmiset asiaa tajuavat, mutta etäisyyden ottaminen ympäristöön saattaa olla vaikeaa, kun seisoo polvia myöten mudassa.”

Kuka?

Jyrki Korkeila

64-vuotias psykiatrian professori Turun yliopistosta.
Asuu Turussa vaimonsa kanssa. Aikuinen tytär. Ihastui asuntonsa rauhoittavaan metsänäkymään heti, kun näki siitä valokuvan.
Kesällä purjehtii. Lukee kauno- ja tietokirjallisuutta, katselee elokuvia ja kuuntelee musiikkia. Kävelee mielellään kaupungilla.

Suosittelen

”Unohtamaan puhelimen kotiin silloin tällöin ja lähtemään kaupungille tuosta vain. Tekee hyvää sietää se tunne, että nyt puhelin jäi kotiin.”

Kaisa Hahto, teksti

Ville-Veikko Kaakinen, kuvat

Mira Helstelä, tuottaminen

Pinja Saarela, ulkoasu