Arto Martonen häiriköi koulussa ja jätti kokkikoulun kesken. Silti hänestä tuli pääomasijoittaja ja hallitusammattilainen. Miten? Rohkeudella, puhumalla ja hillittömällä näyttämisenhalulla.

Laura Kangasluoma HS, teksti

Jasmine Färling HS, kuvat

Arto Martosen ei tarvitsisi tehdä töitä.

Reilu vuosi sitten Martonen myi perustamansa yrityksen, joka tarjoaa asiakkailleen strategiaan, muotoiluun ja teknologiaan liittyvää yritysjohdon konsultointia. Kauppasumma oli useita miljoonia euroja.

Kauppojen jälkeen Martosesta olisi voinut tulla vapaaherra, joka reissaa Thaimaahan sukellusreissulle ja New Yorkiin katsomaan Yhdysvaltain avointa tennisturnausta, kuuntelee aamupäivät kotona räppiä ja 1990-luvun rockia, pelaa shakkia, lukee dekkareita sohvalla ja tekee ruokaa 9-vuotiaalle tyttärelleen ja hänen kavereilleen, kun he tulevat Martosille koulun jälkeen – ja osittain hänestä juuri sellainen vapaaherra tulikin.

”Jos mietin, että tuoko raha onnellisuutta, niin sillä tavalla tuo, että on vapaus valita, mitä tekee”, Martonen, 39, sanoo.

Yrityskauppojen jälkeen hänestä tuli myös pääomasijoittaja ja hallitusammattilainen, jolla on merkittäviä omistuksia yli 20 eri yrityksessä ja joka istuu seitsemän yrityksen hallituksessa. Niiden kokouksissa pitkiä kokouspöytiä reunustavat tekniikan tohtorit, kauppatieteiden maisterit, oikeustieteen lisensiaatit – ja Martonen. Entinen pikkurikollinen, kouluhäirikkö ja kokkikoulun keskeyttänyt tradenomi, joka ei ole suostunut panemaan pukua päälleen häidensä jälkeen.

”Sen minkä koulutukselta häviän, osaamiselta voitan. Taustani ei ole niin perinteinen, ja musta se on hyvä.”

Oman yrityksensä alkuvuosina Martosen etu oli mieleenpainuva nimi: jos mahdolliselle asiakkaalle ei jäänyt muuta mieleen, niin ainakin se. ”Olen monta kertaa miettinyt, mitä vanhempani on miettineet. Jotenkin se liittyi Eino Leinoon. Mutta onhan se nyt melkoinen. Martosen Arto.” Kuvassa myös perheen Muru-koira.

Kun juna ylitti Venäjän ja Kiinan rajan, parikymppinen Arto Martonen makasi hyttinsä lattialla sängyn alla piilossa.

”Join jurrit vähän väärässä paikassa enkä löytänyt passia.”

Martonen oli lähtenyt yksin Trans-Siperian radalle osaamatta sanaakaan venäjää. Kiinan puolella hän heräsi hytin yläpetissä. Lompakko oli tallella, ja passi oli ilmaantunut jostain taskuun, mutta kenkiä ei näkynyt missään. Hytin muut matkustajat katselivat häntä hymyillen.

”Kyselin elekielellä, missä kenkäni ovat, ja huomasin, että kaikki vaunussa tunsi mut, mutta minä en ketään.”

Martonen ohjattiin naureskellen seuraavaan hyttiin, jossa sama toistui: taas kaikki tunsivat hänet, hän ei ketään, ja Martonen ohjattiin seuraavaan hyttiin. Käytävän lopussa Martonen oli yhä sukkasillaan, kun junaemäntä tuli hänen luokseen ja sanoi:

”Finnish boy drinks only coffee and tea.”

Juuri ennen kuin juna saapui Pekingiin joku tuli Martosen luo hänen kenkiensä kanssa.

”Ostin ne takaisin kymmenellä kiinalaisella kaljalla.”

Arto Martonen pärjää osittain siksi, että hänellä on verkostoja – vaikka hän niiden luomista sanookin vihaavansa. ”En ole seminaariminglaaja. Menen nurkkaan mököttämään.”

Tarina kuvastaa Martosta hyvin kolmesta syystä. Ennen junamatkan tekemistä Martonen oli puhunut reissusta pitkään ja lietsonut kavereitaan seuraksi. Kun kukaan ei lähtenyt mukaan, hän lähti yksin.

”Mulla oli nuorempana kovat puheet ja uho, että mitä kaikkea tulen tekemään, ja kun olin sanonut, että lähden reissuun, sitten lähdin.”

Toisekseen Martosessa on sellaista lempeää joviaalisuutta, jonka vuoksi on helppo ymmärtää, miksi tuntemattomienkin tekee mieli auttaa häntä.

Kolmannekseen tarina kuvastaa Martosen yhä suosimaa tapaa irtautua arjesta: lukemisen, matkustamisen ja urheilemisen lisäksi hän juhlii:

”Vaikka millenniaalit ei diggaa, niin rentoudun dokaamalla”, hän sanoo ja nauraa.

Martonen on tajunnut, että yrittäminen on luopumisen opettelua. ”Kun huomasin, että muut osaa, pääsin itse helpompiin hommiin, eli ylöspäin organisaatiossa.”

Lapsena helsinkiläinen Martonen ajatteli, että hänestä tulee ammattijalkapalloilija.

Isä vei Martosen Vuosaaren Viikinkien harjoituksiin, kun poika oli kolme. Teini-iässä Martosta alkoivat kiinnostaa eri jutut: tytöt ja juhliminen. Martonen väärensi HKL:n bussilippuja ja teki pikkurötöksiä, kuten maalasi graffiteja ja näpisteli koulukavereiden kanssa Itäkeskuksen liikkeistä.

Läpi peruskoulun Martonen oli luokkansa häirikkö. Hän heitti tunneilla vitsejä ja höpötteli opettajien päälle. Hän osasi ensimmäisen luokan aloittaessaan lukea ja laskea – hän oli tehnyt kolme vuotta vanhemman isosiskonsa läksyjä jo päiväkoti-iässä.

”Olen hyvä keskittymään, jos aihe kiinnostaa, mutta huono, jos ei kiinnosta, ja sitten aika meni kaikkeen muuhun”, Martonen sanoo. ”Varmaan moni ajatteli, että ’Martonen, siitä ei tule kyllä mitään, hyvä jos pysyy kaidalla tiellä’.”

Martosen vanhemmat olivat kumpikin omissa töissään johtotehtävissä: isä metsäteollisuudessa, äiti it-alalla. Kotona arvostettiin koulutusta.

”Odotuksia tuli ihan helvetisti, mutta varmaan petin ne kaikki”, Martonen sanoo. ”Pärjääminen oli meillä yhtä kuin koulumenestys, ja mua ei koulu kiinnostanut.”

Itäkeskuksen yläasteen päättötodistuksessa Martosen keskiarvo oli 6,96, mutta häntä ei meinattu päästää peruskoulusta läpi poissaolojen takia.

Kun päästettiin, Martonen haki paikkaansa: aloitti ja lopetti Perhon kokkikoulun ja pääsi sitten töihin Herttoniemen Puukeskukseen sahaamaan kyllästettyä palkkia 36 markan tuntipalkalla.

Parin vuoden työrupeaman jälkeen hän suoritti iltalukion ja asepalveluksen yhtä aikaa. Hän veti lukion oppimäärän läpi vuodessa ja kahdessa kuukaudessa, joista puoli vuotta kului armeijassa: Martonen vietti iltansa kasarmilla lukien.

Opiskelu sujui, kun siihen oli rauha – kun sai keskittyä niihin asioihin, jotka kiinnostivat. Ylioppilaskirjoituksista tuli C:n paperit.

”Aina sanotaan, että Suomessa on hyvä koulutus ja fiksua jengiä, mutta ei se musta ole totta. Muualla on vähintään yhtä fiksua porukkaa, eikä me enää olla ahkeria”, Martonen sanoo. ”Jos on virhemarginaalissa fiksu ja lahjakas ja osaa käyttäytyä, niin ainoa mikä ratkaisee on se, että tekee enemmän kuin muut.”

Ylioppilas Martonen haki opiskelemaan Haaga-Helian liiketalouden koulutusohjelmaan myyntiä, markkinointia ja yrittäjyyttä. Syy oli yksinkertainen:

”En ajatellut olevani sitä samaa jengiä, joka hakee kauppakorkeakouluun. He tuntuivat olevan erilaisia, sellaisia nuoria menestyjiä.”

Martosesta tuntui, ettei hänestä ole sellaiseksi. Miksi? Yksi hänen syyttävistä sormistaan kohdistuu suomalaiseen koulujärjestelmään.

”Koulujen pitäisi ruokkia luovaa hulluutta ja energiaa. Ei vähän häiriköiville koululaisille sanota, että säkin voit päätyä pörssiyhtiön hallitukseen, eikä mun aikanani päädyttykään”, hän sanoo. ”Nuoria pitäisi rohkaista olemaan sellaisia kuin ovat ja auttaa saavuttamaan potentiaalinsa, oli se millainen tahansa. Todennäköisesti sitä työpaikkaa, mihin he päätyvät, ei vielä ole.”

Martonen alkoi kompensoida omaa riittämättömyyden tunnettaan tekemällä muita enemmän.

”Mulla oli niin hillitön näyttämisen halu, että sitä vain painoi. Se liittyy varmaan pääsääntöisesti vanhempiini. En mennyt suoraan lukio–korkeakoulu-putkeen, mutta ajattelin, että vittu mä näytän niille” hän sanoo ja lisää: ”Nyt vanhemmat on ylpeitä. Uskon, että mä kelpaan.”

Kun näyttämisenhalu yhdistyi ”hillittömään auktoriteettikammoon”, opintojen ja ensimmäisten työpaikkojen jälkeen oli selvää, että Martosella oli vain yksi vaihtoehto: perustaa oma firma.

Martonen kehuu kesken jäänyttä Perhon kokkikoulua parhaaksi käymäkseen kouluksi. Sen ansiosta hän osaa laittaa ruokaa. ”Olen rentoutunut duunipäivän jälkeen aina ruokaa tekemällä.”

Yrityksen ensimmäinen toimitila oli Helsingin Fleminginkadulla, ravintola Cellan vieressä olevassa vanhassa pyöräkellarissa, jonka keskeltä kulki viemäriputki.

Viimeiseen asti Arto Martonen yritti taivutella Mikael Jungnerin tapaamaan hänet Yleisradion tiloissa, mutta Jungner halusi tulla Martosen toimistolle. Niinpä Yleisradion silloinen toimitusjohtaja istui alkuvuodesta 2010 kuuntelemassa, kun Martonen kauppasi Ylelle uutta digitaalista kansantaiteen alustaa, YLE Folkia.

Pari Veikko Hurstin ruokajonossa ollutta laitapuolen kulkijaa koputti ikkunaan ja huusi Jungnerille tappavansa hänet.

Martonen kävi sulkemassa verhot.

”Alku oli ihan helvetin vaikeaa”, Martonen muistelee.

Vuonna 2009, vain 26-vuotiaana, Martonen oli perustanut Motleyn – juuri sen firman, jonka hän viime vuonna sievoisella summalla myi.

”Ajattelin perustavani mainostoimiston, mutta siitä tuli yritysjohdolle palvelumuotoilua ja teknologiaa myyvä konsulttiyritys. Tehtiin liiketoimintakonsepteja isoille yrityksille.”

Hommaa ajoi hillitön pokka. Martonen ja hänen työkaverinsa soittivat erilaisiin firmoihin ja sanoivat: ”Me tullaan muuttamaan teidän bisnes.”

Martonen itse sanoo, etteivät he mistään mitään tienneet, mutta puskivat silti eteenpäin – tosin Mikael Jungner muistaa Martosen lahjakkaana tyyppinä, joka erottui Jungnerin kuukausittain tapaamista lukuisista konsulteista ”poikkeuksellisella kyvyllään jäsentää asioita”.

Puhumalla Motley haali isoja asiakkaita, Jungnerin vetämän Yleisradion lisäksi muiden muassa Osuuspankin ja Nokian. Kassa tyhjeni jatkuvasti, kun saadut rahat pantiin uusiin rekrytointeihin.

Puskeminen kannatti. Kun Motley myytiin syksyllä 2021 ohjelmisto- ja it-palveluyhtiö Bilotille, jonka teknologiayhtiö Vincit sittemmin osti, Martosella oli varaa jättäytyä pois palkkalistoilta.

”Nyt teen sitä, mitä muut tekivät kun itse painoin töitä”, Martonen sanoo. Hän matkustaa, lukee, on vaimonsa, tyttärensä ja ystäviensä kanssa. Nauttii.

Ennen päivätyöstä jättäytymistään Martonen ei palanut loppuun, mutta ehkä vähän kyllästyi. ”Olin jo pärjännyt sen verran, että pinna alkoi olla tosi lyhyt. Jos ne ei asiakaspalaverissa ymmärtäneet, mitä hain takaa, panin läppärin kiinni ja lähdin pois kesken palaverin.”

Menestyksellä on ollut myös kääntöpuolensa. Siitä on ollut hankalaa puhua, jotenkin häpeällistä ja noloa.

”Siitä ei jotenkin kehdannut kertoa kavereille, ja olen vähän salaillutkin”, hän sanoo. ”Sitä haluaa olla samalla levelillä ja olla se sama jätkä kuin aina ennenkin, vaikka eihän se ole totta. On helpompi puhua futiksesta ja bailaamisesta ja kertoa vitsejä.”

Mutta kyllä Martonen menestyksestään iloitsee, sillä se on mahdollistanut paljon. Kuten sen, että hänen tyttärensä saa varttuessaan harhailla vailla taloudellisia huolia.

”Hän voi pitää välivuoden tai lopettaa opinnot tai vaihtaa uraa. Sille pitäisi ylipäätään olla paljon sallivampi kulttuuri. Ei tarvitse mennä muotin mukaan, jotta tulee yhteiskuntakelpoiseksi”, Martonen sanoo.

”Olisi ollut helvetisti helpompaa, jos joku olisi sanonut mulle koulussa, että ole vain tuollainen kuin olet, maailma on avoin ja kyllä sä pärjäät.”

Arto Martonen

• 39-vuotias hallitusammattilainen ja pääomasijoittaja.

• Omistaa osuuksia muiden muassa kiinteistönvälitysketju Kiinteistömaailmasta, pankkiiriliike Alexandriasta ja teknologiayhtiö Vincitistä. On sijoitusyhtiöidensä kautta pannut rahaa pieniin ja keskisuuriin yrityksiin ja kiinteistöihin, kuten Aleksanterin teatteriin Helsingissä ja mökkikylään Pyhällä. Oli mukana Naurava Narri -osakeyhtiössä, joka pyrki saamaan jääkiekkojoukkue Jokerit takaisin kotimaiseen Liigaan.

• Asuu Helsingissä puolisonsa ja parin 9-vuotiaan tyttären kanssa. Nauttii vapaa-ajallaan matkustamisesta, ruuanlaitosta, lukemisesta ja juhlimisesta.

Suosittelen

”Matkustamaan yksin ja pitämään taukoa koulutus- ja uraputkesta. Tutustumaan itseensä ilman tuttua sosiaalista piiriä ja arjen rutiineja.”

Laura Kangasluoma, teksti

Mira Helstelä ja Heini Maksimainen, tuottaminen

Jasmine Färling, kuvat

Olli Nurminen, ulkoasu