YK menettää merkityksensä ja lankeaa edeltäjänsä kohtaloon, jos Ukrainaa ei auteta lisää, varoittivat sadat järjestön entisistä virkamiehistä. Voidaanko sotia estää, jos turvallisuusneuvoston toimintaa sanelee yksi suurimmista turvallisuusuhista?
Patrik Haverinen HS, teksti
Boris Stefanov HS, kuvitus
8. helmikuuta. Malediivien ulkoministeri, YK:n 76. yleiskokouksen puheenjohtaja Abdulla Shahid avaa mikrofonin New Yorkin Midtownissa.
Lähipiirissään Shahid tunnetaan sanataitajana. Hän lausuu mielellään kansalaisille runojaan, joissa hän muun muassa kritisoi maansa sananvapaustilannetta.
Hänet on jopa vangittu aktivisminsa vuoksi. Silti mies istui parlamentissa neljännesvuosisadan ajan.
Kun Shadid aloitti kautensa syyskuussa, hän asetti sille viisi prioriteettia. Niistä viimeinen oli YK:n elvyttäminen.
”Tehtävä on musertava”, hän sanoo turvallisuusneuvoston uudistusta varten perustetulle kansainväliselle neuvottelukunnalle.
”Todistakaamme epäilijät vääräksi.”
Toista maailmansotaa oli jäljellä vielä reilut kaksi kuukautta, kun 50 valtiota lähetti edustajansa San Franciscoon. Siellä maat allekirjoittivat Yhdistyneiden kansakuntien (YK) peruskirjan, joka aloitti uuden vaiheen kansainvälisessä yhteydenpidossa.
Konfliktien ratkomisessa epäonnistuneen Kansainliiton raunioita valaisi toivo siitä, josko maailmansodan voittajavaltioiden pohjalle rakennettu järjestelmä lopulta onnistuisi turvaamaan rauhan. Ihmisoikeuksien suojeleminen ja suursotien välttäminen kirjattiin uudenlaisen yhteistyön keskiöön.
77 vuotta myöhemmin järjestö toimii yhä maailman korkeimpana diplomatian näyttämönä 193:lle jäsenmaalleen.
Järjestön vaikutusvaltaisin osa on eittämättä turvallisuusneuvosto. Se päättää esimerkiksi YK:n rauhanturvaoperaatioiden käynnistämisestä ja antaa vahvan suosituksensa uuden pääsihteerin valinnasta. Kun maailmanrauhaa uhkaavia kahnauksia syttyy ympäri maailmaa, kysyvä katse kääntyy pysyviin jäseniin, joiden vastuulle reagointi pitkälti lankeaa.
Pysyvät jäsenet – Britannia, Kiina, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat – voivat veto-oikeudellaan estää minkä tahansa neuvoston merkittävistä päätöksistä. Kymmenellä kiertävällä jäsenellä tätä oikeutta ei ole.
Neuvosto on koko YK:n ainoa elin, jonka ratkaisut voivat sitoa laillisesti kaikkia jäsenmaita. Siksi monet vallankäytön kohteista ovat puhuneet sen ylivaltaa vastaan jo vuosia.
Alusta lähtien vaikeuksia on aiheuttanut erityisesti yksi suurvalta, tai ainakin sellaiseksi haluava.
24. Helmikuuta.
Venäjä aloittaa laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan.
Seuraavana päivänä Venäjä käyttää veto-oikeuttaan turvallisuusneuvostossa ja estää päätöslauselman, jossa sen hyökkäys oltaisiin tuomittu. Kiina, Intia ja Arabiemiraatit jättäytyvät äänestyksestä pois.
Päätös turhauttaa monet, vaikka mitään uutta asetelmassa ei ole. Neuvoston uudistamisen merkitys lävähtää päin viimeistenkin epäilijöiden naamaa.
Hyökkäyksen käsittely siirretään yleiskokouksen hätäistuntoon.
Tanskan YK-suurlähettiläs Martin Bille Hermann sai viime syksynä puhelun yleiskokouksen johdossa juuri aloittaneelta Shahidilta.
Neuvottelut turvallisuusneuvoston jäsenuudistuksista olivat olleet umpikujassa jo vuosien ajan. Shahid halusi, että Hermann aloittaisi qatarilaiskollegansa kanssa kansainvälisen neuvottelukunnan puheenjohtajana, jotta koko neuvoston toimintaa kuristavat solmut voisivat vihdoin aueta.
Turvallisuusneuvosto on pysynyt liki samanlaisena 77 vuoden ajan. Jäsenistöä on rukattu vain vuonna 1965, kun paikkojen määrä kasvoi yhdestätoista viiteentoista.
Hermann soitti Kööpenhaminaan ja otti pian pestin vastaan.
Neuvottelut kestivät vuoden ensimmäisen puoliskon. Siinä ajassa ei hyväksytty uusia jäseniä, mutta sitä tuskin kukaan vielä uskalsikaan odottaa.
”Käynnissä on äärimmäisen hienovarainen prosessi”, Hermann sanoo.
”Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että laajentumista tarvitaan. Mutta minkälaisista muutoksista puhumme? Haluammeko uusia pysyviä jäseniä vai emme? Keitä? Mitä oikeuksia heillä tulisi olla?”
”Turvallisuusneuvoston uudistamisesta keskusteltiin viimeksi näin paljon Irakin sodan alettua”, sanoo kansainvälisesti nimekkään Crisis Group -ajatuspajan YK-johtaja Richard Gowan.
Ilmeisin kuuma peruna, joka toistuu niin poliitikkojen puheissa kuin kansalaisten huolenilmauksissakin, on veto-oikeuden ehdottomuus. Edes selkeä oikeuttamaton sodanaloitus ei riitä jääväämään hyökkääjää päätöksenteosta, vaan pysyvät jäsenet pitävät kaikissa tilanteissa tiukasti kiinni ”kansallisten intressiensä turvaamisesta”.
Tällä vuosituhannella Venäjä on äänestänyt turvallisuusneuvoston esitystä vastaan 29 kertaa ja Yhdysvallat 14 kertaa. Kiinan 14:stä ei-äänestä kaikki on jätetty samanaikaisesti Venäjän kanssa.
Muut pysyvät jäsenet eivät ole oikeuttaan käyttäneet sitten vuoden 1989. Tuolloin Britannia ja Ranska tukivat Yhdysvaltoja, joka oli juuri miehittänyt Panaman.
Monet tulenaroista aiheista eivät edes päädy äänestykseen asti, koska niiden läpimenemättömyys on niin itsestäänselvää. Kiinan uiguurivähemmistön kansanmurhaa koskevat keskustelut lopetettiin, kun maa vetosi asian ”sisäpoliittiseen luonteeseen”. Useat tilanteet kuuluvat selvemmin ihmisoikeusneuvostoon, mutta sillä ei ole samanlaista valtaa puuttua hirmutekoihin.
Ylivoimaisesti yleisimmin veto-oikeutta on viime vuosina käytetty Lähi-itään liittyen. Venäjä on estänyt turvallisuusneuvoston päätöslauselmia erityisesti Syyrian sisällissodasta ja Yhdysvallat Israelin ja Palestiinan välisestä konfliktista.
Hs Vision haastattelemat asiantuntijat arvioivat, ettei veto-oikeuteen kosketa sen haitallisuudesta huolimatta.
Kaikkiin turvallisuusneuvoston uudistuksiin tarvittaisiin jokaisen pysyvän jäsenen hyväksyntä. Yllätys yllätys: maat eivät äänestä omien jäsenyyksiensä tai valtansa eväämisen puolesta.
Pysyvien jäsenten äänten ohella vaaditaan myös kahden kolmasosan enemmistö yleiskokouksessa.
Muitakin vaihtoehtoja yhteistyön elinvoimaisuuden palauttamiseksi on pöydällä. Ranska ehdotti vuonna 2013, että pysyvät jäsenet sitoutuisivat vapaaehtoisesti siihen, ettei veto-oikeutta käytetä, kun massiivinen hirmuteko on tapahtunut.
Vapaaehtoisuuteen perustuva malli ei koskaan saanut tulta alleen.
Veto-oikeutta voitaisiin kiertää siten, että osa turvallisuusneuvoston valtuuksista siirrettäisiin yleiskokoukselle, Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen arvioi.
Jäsenistön laajentamisella puolestaan varmistettaisiin, että tärkeimpien päätösten takana seisoisivat muutkin kuin toisen maailmansodan voittajavaltiot, sanoo Oxfordin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Richard Caplan. Erityisesti Brasilia, Intia, Japani ja Saksa ovat havitelleet jäsenyyttä.
Järjestelmän tehokkuuteen sillä ei välttämättä olisi hänen mukaansa vaikutusta, vaan neuvosto voisi yhä joutua samanlaisen halvauksen kohteeksi.
”En ole tietoinen yhdestäkään merkittävästä, vakavasti otettavasta uudistusehdotuksesta, joka olisi edennyt. Koska suuremmat muutokset eivät onnistu, joudutaan turvautumaan vain pieniin byrokraattisiin kommervenkkeihin”, Caplan sanoo.
Hermann vahvistaa, että neuvottelukunnan ympärillä on käynyt erityinen kuhina Venäjän hyökkäyksen jälkeen.
Hänen mielestään yksi asia on selvä, vaikka uudistuksia ei olla vielä saatu aikaiseksi: maailma olisi huonompi paikka ilman turvallisuusneuvostoa.
”On oltava huone, johon maailman maat – eivätkä vähiten suurvallat – voivat tulla väittelemään ja keskustelemaan maailmanrauhasta ja turvallisuudesta. Monissa kysymyksissä maat saattavat huutaa toisilleen, mutta on tärkeää, että dialogia voidaan käydä siitä huolimatta.”
”Kaikista vioistaan huolimatta turvallisuusneuvostossa saadaan aikaan päätöksiä monista asioista.”
Suurlähettiläs huomauttaa, että peruskirjan kirjoittajat ottivat veto-oikeuden mukaan syystä. Hän uskoo, että he halusivat välttää sellaiset päätökset, joita olisi käytännössä mahdotonta viedä käytäntöön yhden tai useamman jäsenen vastustuksen vuoksi.
”Ukrainan sodassa ongelma on Venäjän aggressio. On hyvin kyseenalaista, onko maan veto-oikeudella mitään tekemistä sen kanssa”, Hermann sanoo.
”Pysyvillä jäsenillä on erityinen vastuu ylläpitää rauhaa ja kunnioittaa kansainvälistä oikeutta.”
Jos Venäjällä ei olisi veto-oikeutta, turvallisuusneuvosto olisi määrännyt maan vetäytymään Ukrainasta 25. helmikuuta.
On spekulointia kysyä, olisiko Venäjä tuolloin palauttanut sotavoimansa maaperälleen. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden taas poissulki nopeasti amerikkalaissotilaiden lähettämisen Ukrainaan.
Haastatteluista piirtyy selvä kuva: pysyvien jäsenten ”erityinen vastuu” ei tositilanteen tullen käytännössä päde.
1. Maaliskuuta.
Yleiskokous päättää vajaan kahden miljardin euron arvoisesta hätäavusta Ukrainaan.
Seuraavan päivän yleiskokouksessa 141 maata tuomitsee Venäjän hyökkäyksen. 47 jäsenvaltiota ei äänestä lainkaan, viisi on esitystä vastaan.
Viikon päätteeksi ihmisoikeusneuvosto perustaa komission, joka aloittaa tutkimukset ihmisoikeusrikkomuksista Ukrainassa.
Kun turvallisuusneuvosto ei kykene toimintaan, tyhjiö täytetään yleensä jotenkin. Sekä Gowan että Caplan kokevat, että YK on tehnyt omalla tontillaan paljonkin Ukrainan auttamiseksi, vaikka järjestön roolia onkin haastettu monelta suunnalta.
"YK:n muut osat, kuten humanitaarisen avun koordinointi, ovat toimineet paremmin kuin olisin uskonut. Kokonaisuutena järjestelmä ei siis mielestäni ole epäonnistunut”, Gowan sanoo.
”Siitä huolimatta ukrainalaiset varmasti tuntevat olonsa petetyksi. Niin tuntisin minäkin, jos olisin Myanmarin kansalainen ja olisin katsonut viime vuonna, kun turvallisuusneuvosto ei tee vallankaappaukselle mitään. Tai silloin, jos asuisin Tigrayssa ja näkisin, kuinka neuvosto ei saa helpotettua tilannetta Etiopian sisällissodassa.”
Kun eurooppalaiset politiikan seuraajat näkevät, ettei turvallisuusneuvosto saa tarvittavia toimia aikaan Jemenissä, he kuittaavat sen olankohautuksella, hän jatkaa. Maanosan päättäjät jättävät YK:n hoidettavaksi kaukaiset kriisit, joihin he eivät ole valmiita sijoittamaan enempää poliittista pääomaa.
”Sitten heidän eteiseensä pamahtaa Ukrainan sota, johon vastaamisessa on kyse aivan samoista perusvaikeuksista kuin aiemminkin. Yhtäkkiä kaikki yhtyvät huutokuoroon: ’YK on epäonnistunut!’”
Yk:n toimintaan haetaan usein verrokkia Natosta, EU:sta ja muista kansainvälisistä järjestöistä. Caplanin mukaan on kuitenkin vaikeaa nähdä, mitä toimintamalleja niistä voitaisiin ottaa käyttöön.
”Nato toimii yksimielisyysperiaatteella, joten tietyllä tavalla YK on jopa sitä edistyneempi.”
”EU:n harjoittamat määräenemmistöpäätökset taas ovat johtaneet ongelmiin esimerkiksi Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa, joissa Yhdysvaltojen ääni painaa muita jäsenmaita enemmän.”
YK:n erottaa muista kansainvälisistä järjestöistä sen perusajatus: ylläpitää edes yksi alusta, jolla kaikki itsenäiset valtiot voivat sopia erimielisyyksistään, Teivainen sanoo.
Jäsenyys ei siis perustu demokratian tasoon tai vahvaan jaettuun arvomaailmaan – ei edes järjestön sisällä ihmisoikeusneuvostossa.
”Ei YK:n arvopohja siitä huolimatta aivan hajuton tai mauton ole. Jos olet kansanmurhaava taho, olet astunut tiettyjen rajojen yli”, Teivainen arvioi.
Hän muistuttaa, että YK:n sisälle ja rinnalle on yritetty kehittää omia ”demokratioiden yhteisöjä”. Niissä liberaaliin demokratiaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sitoutuneet valtiot voisivat tehdä päätöksiä ilman autokratioita.
”Tärkeä kysymys on, mikä arvo sillä on, että kaikenlaiset valtiot voivat tulla yhteen ja keskustella asioista.”
Kansainvälinen yhteistyö on etenkin pienten jäsenvaltioiden ja kehittyvien maiden elinehto, Hermann sanoo. Järjestelmän tarpeellisuuttakin toki kyseenalaistetaan, mutta maailmanlaajuisesti eniten keskitytään yhä valuvikojen korjaamiseen.
Kolme vuotta sitten jäsenmaiden mediaani siitä, kuinka moni kansalaisista näkee YK:n positiivisessa valossa, oli 61 prosenttia.
5. Huhtikuuta.
Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi puhuu turvallisuusneuvostolle etäyhteydellä:
”Työskentelemme maan kanssa, joka on muuttamassa veto-oikeuden oikeudeksi kuolla.”
15. Huhtikuuta.
Yli 200 entistä korkean tason YK-virkamiestä jättää sodasta vakavasävyisen avoimen kirjeen. Joukko vaatii pääsihteeri António Guterresia ottamaan enemmän henkilökohtaisia riskejä, jotta rauha voidaan saavuttaa.
Hänen halutaan siirtävän toimistonsa väliaikaisesti Eurooppaan lähemmäksi neuvottelujen ydintä. Humanitaarisen avun oheen tarvitaan poliittista sitoutumista, kirjoittajat sanovat.
”Tämä on YK:n olemassaolon tarkoitus, jota koetellaan tässä tapauksessa uudestaan. Olemme kauhistuneita vaihtoehdosta: YK:sta tulee yhä merkityksettömämpi ja lopulta antaa periksi edeltäjänsä, Kansainliiton, kohtalolle – ihmishenkien menetyksen ja materiaalisen tuhon ohella.”
Pääsihteerin rooli on YK:ssa erityisen haastava, ellei lähes mahdoton. Hänen on oltava nuorallakävelijä kaikkien maailman ristiriitojen yläpuolella tasapainotellen niin, ettei huomio horjahda koskaan liikaa mihinkään suuntaan.
Vuodesta 2017 lähtien maailman korkea-arvoisimpana diplomaattina toiminut Guterres ehti toimia ennen valintaansa muun muassa Portugalin pääministerinä. Hän sai mandaattinsa, kun Donald Trump oli juuri valittu Yhdysvaltain presidentiksi. Päätös ehdittiin kuitenkin tehdä jo silloisen presidentin Barack Obaman kaudella.
Pääsihteerin valinta on yksi suurten jäsenmaiden tärkeimmistä yksittäisistä keinoista määrittää YK:n suunta tuleville vuosille. Historiallisesti Valkoisen talon kulloinenkin asukki on hoidellut yleensä hyvin omiin poliittisiin päämääriinsä sopivan nimityksen. George W. Bush ei halunnut YK:lle yhtään ylimääräistä valtaa, joten hän de facto nimitti Guterresin edeltäjäksi heikoksi kokemansa Ban-Ki Moonin.
Pääsihteeri johtaa New Yorkista käsin ympäri maailmaa vaikuttavaa YK:n sihteeristöä. Se ei tee mitään merkittävää ilman suurimpien jäsenvaltioiden tukea, joten tasapaino etenkin Kiinan ja Venäjän sekä Yhdysvaltojen välillä on horjuva.
Sihteeristö ei voi suoraan vaikuttaa siihen, millaisiin päätöksiin maita edustavat diplomaatit sen neuvostoissa tai yleiskokouksessa päätyvät. Silti se käyttää merkittävää valtaa siinä, millaista agendaa se pitää esillä ja miten se järjestää eri elinten toiminnot.
Guterres on saanut toiminnastaan kritiikkiä jo ennen Venäjän hyökkäystä, mutta sodan ensimmäisinä kuukausina siitä ei meinannut tulla lainkaan loppua.
Caplanin mielestä on selvää, että kansainvälisen johtajuuden laatu vaikuttaa konfliktien kehitykseen myös nykypäivänä.
Kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin vuonna 2003, silloinen pääsihteeri Kofi Annan oli hidas tuomitsemaan hyökkäyksen, hän muistuttaa.
Jos diplomatian kerma pysyy hiljaa, voivat yksittäiset jäsenvaltiot ottaa helpommin ohjat omiin käsiinsä. YK:n haasteet heijastelevatkin suoraan maailman maiden eroavaisuuksia ja yhteistyökykyä.
Guterresille ensiarvoista on pitää linjat auki kaikkiin suuntiin. HS Vision YK-lähteet arvioivat, että hänellä olisi silti mahdollisuus vahvempiin kannanottoihin.
Avoin kirje herätti monet siihen, että Guterres saattaa pelätä myös itselleen ja edustamalleen pääsihteeri-instituutiolle koituvia seurauksia. On mahdollista, ettei hän ole asettunut vahvemmin poikkiteloin varmistaakseen, ettei Venäjä jätä kansainvälistä yhteistyötä lopullisesti.
Se, että Yhdysvallat vaikuttaa merkittävästi pääsihteerin valintaan ja siten kansainvälisen yhteistyön suuntaan, ei ole monen länsimielisenkään näkökulmasta täysin ongelmatonta. Monet muistavat muun muassa maan hyökkäyksen Irakiin.
Esimerkiksi monet eurooppalaiset valtiot ovat kuitenkin hyväksyneet valtion vaikutusvallan mielellään. Muillakin foorumeilla tehdyn taloudellisen, sotilaallisen ja muun yhteistyön ohella vaakakupissa painavat Yhdysvaltain arvot, jotka ovat kaikesta huolimatta lähempänä YK:n perusarvoja kuin vaikkapa Kiinan tai Venäjän.
Oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia vastaan toimineet valtiot – istuivat ne sitten turvallisuusneuvostossa tai eivät – tulisi saattaa teoistaan vastuuseen kansainvälisessä tuomioistuimessa. Vaikka kyseessä on YK:n tärkein oikeudellinen elin, ei sillä kuitenkaan ole juuri toimeenpanovaltaa.
Vastuu palaa siis jälleen kerran turvallisuusneuvostolle itselleen.
25. huhtikuuta.
Guterres kuuntelee kriitikkojaan ja matkustaa Moskovaan. Hän kehuu presidentti Vladimir Putinin ja ulkoministeri Sergei Lavrovin kanssa käymäänsä keskustelua suoraluonteiseksi.
Seuraavana päivänä yleiskokous hyväksyy esityksen, joka vaatii turvallisuusneuvoston pysyviä jäseniä jatkossa perustelemaan veto-oikeuden käyttönsä.
28. huhtikuuta.
Guterres kiertää Venäjän tuhoamia alueita Ukrainassa ja twiittaa, että sota on ilkeää.
”Uskon, että myös avoimen kirjeen kirjoittajat tunnistavat nyt, että tilanne on ehtinyt muuttua huhtikuun jälkeen”, Crisis Groupin Gowan toteaa.
”Moskovan- ja Kiovan-matkojensa ohella pääsihteeri on ollut mukana siviilien evakuoimisessa ja viimeisimpänä Odessan viljakuljetusten vapauttamisessa.”
Pääsihteerin petrauksista huolimatta Gowan sanoo, että Venäjän hyökkäys on näyttänyt YK:n heikkoudet. Järjestelmä ei osaa pysäyttää turvallisuusneuvoston pysyviä jäseniä, jos ne haluavat aloittaa sodan.
Gowanin mukaan turvallisuusneuvostosta on arvokasta hyötyä Liberian ja Libanonin kaltaisten alueiden rauhoittamisessa, mutta suurvaltataistelussa se on kädetön.
Caplan sanoo, että kylmän sodan loputtua alkoi lyhyt mutta sitäkin toiveikkaampi aikakausi, varsinainen kansainvälisen yhteistyön kulta-aika. 1990-luvun puolivälissä Venäjä vaikutti olevan matkalla kohti demokratiaa, Kiina oli suopeampi länsimaille ja monista asioista saatiin aikaan yhteisymmärrys kansainvälisillä areenoilla.
Tämän jälkeen Saksa, Intia ja monet aliedustetut alueet puskivat turvallisuusneuvostoa vahvasti laajentumista kohti.
Yhdysvallat ei edistänyt asiaa läheskään koko painokkuudellaan. Kiina ja Venäjä jättäytyivät pitkäksi aikaa kokonaan laajentumiskeskustelujen ulkopuolelle.
Tilanne ei ole vuosituhannen alusta juuri helpottanut.
YK-lähteet vahvistavat, että järjestön eri elinten välinen kilpailu rahoituksesta ja huomiosta on hanakkaa. Kisailu on lamauttanut yhteistoimintaa jo pitkään.
Toivoakin silti riittää.
Caplan on vaikuttunut siitä, kuinka hyvin järjestölle omistautuneet työntekijät ovat mahdollistaneet ihmisoikeuksien edistämisen sisäisestä kilpailusta huolimatta.
Gowanin mielessä taas on Kiina. Hänestä on erityisen hienoa, että maa on halunnut pitää turvallisuusneuvoston toimintakykyisenä kaikkien vaikeuksien läpi. Maa aloitti keskustelut aiheesta heti Venäjän hyökkäystä seuranneena päivänä.
Hermann puolestaan muistuttaa, ettei YK ole vain yksi organisaatio. Paremmin sitä voisi kuvata yhteistyön verkkona, jonka toiminta riippuu kaikista jäsenmaista.
Vaikka turvallisuusneuvosto näyttää junnaavan paikallaan, monet verkon osat ovat myös pystyneet uudistumaan vuosien varrella.
Hän palaa hätäapuun, jonka koordinoimisessa järjestelmä hakee vertaistaan.
”Jos kysyisit maailman yli 200 miljoonalta ihmiseltä, jotka kaipaavat humanitaarista apua, tarvitaanko YK:ta, vastaus olisi ylivoimaisesti kyllä.”
Patrik Haverinen, teksti
Boris Stefanov, kuvitus
Anu-Elina Lehti, tuottaminen ja editointi
Pinja Saarela, ulkoasu
JULKAISTU 6.8.2022 © Helsingin Sanomat